maanantai 27. kesäkuuta 2011

Avohoitopotilas

Mites se homma nyt menikään..? Meillähän siis oli vielä eilen koira, jolla oli eturaaja jotenkin niin mystisesti pipi, että siinä piti jo suuresti huolissaan jopa lekurireissua miettiä. Ja sitten tänään, kun oli tarkoitus lähteä tuonne läheiselle hiekkakentälle hihnasta vapaana ja ennen kaikkea hillityn rauhallisesti sitä pikku potilastamme ulkoiluttamaan, oli meno vähän niin kuin tällaista:











Miten mulla on nyt sellainen fiilis, että tätä hoitsua on vähän huijattu sen ah niin traagisen nilkutuksen kanssa? Saamarin avohoitopotilas ja se sen mukamas pienin askelin toteutettu sopeutus takaisin täysivaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi! Jos tuon koiran jalka on jostain kohtaa kunnolla kipeä, niin minä taidan olla kyllä siinä tapauksessa jo suljetun osaston tarpeessa, niin pihalla tästä todellisuudesta olen...

Tassupulmia

Joku saattoi aiemmasta juhannustoivotuskuvasta arvatakin, että kissoille koittivat jussina jännät ajat: ne pääsivät nimittäin valjaissaan ulkoilemaan kuten menneinäkin juhannuksina on tapana ollut. :) Viime vuonna ulkoilu jäi kuitenkin tyystin välistä, niin törkeän intensiivisesti me ihmiset omistimme aikamme alati vuotavan koiranpennun ulkoilutukseen pitääksemme sekä kämppämme että talomme käytävän ja hissin edes joten kuten lammikko- ja torttuvapaana (aika laihoin tuloksin, lisättäköön tähän. Onneksi naapurimme ovat ymmärtäväisiä ja imukykyiset talouspaperit keksitty...).

Tänä vuonna olikin sitten aivan toinen ääni kellossa, "kiitos" Caron täysin yllättäen ilmenneiden tassupulmien. Kyllä, taas joutuu kirjoittamaan ankean vakavahkosta aiheesta, vaikka kuinka mielellään pitäisikin tämän blogin pelkästään positiivisten juttujen kaatopaikkana. Pahoittelen asiaa, jos seuraatte blogia vain hauskuuden toivossa. Koira oli nimittäin melko pitkälti kotiarestissa koko juhannusviikon. Toissaviikolla huomasimme Caron ontuvan kävellessään toista etutassuaan enkä kyllä mitenkään voi väittää huomanneeni milloin ja etenkään miten tuo kiusallinen vaiva pääsi syntymään.


Ainoa järkevältä kalskahtava selitys on ontumisen havaitsemista edeltäneen päivän metsälenkki, jonka aikana koira oli ryntäillyt päättömän kanan tavoin pitkin aika haastavan kivikkoista luontopolkua ja juossut käpyjen ja keppien perässä pitkin sammalmättäitä. Ehkä tassu oli lipsahtanut jotenkin odottamattomasti tai koira oli anturansa johonkin tökännyt, mutta sitä voimme tosiaan vain arvailla, mitään konkreettisesti näkyvää kun emme tassusta lukuisista räpellysyrityksistämme huolimatta bonganneet. Aluksi olin näkevinäni punoittaneen tassunpohjan ja siellä pikkuruisen pistojäljen tapaisen reiän, mutta jos totta puhutaan, saattoivat nuo "todisteet" syntyä aivan hyvin myös tassun putsaus- ja rasvausoperaation aikana, sen verran piti anturoita levitellä ja minisaksilla hieman varvaskarvoja rasvauksen tieltä lyhennellä. Ampiainenkaan se syyllinen tuskin olisi voinut olla, sillä moisten otusten läsnäoloa Caro ei totisesti jätä niin vähälle huomiolle, etteikö seurana oleva ihminen sitä kohtaamista huomaisi. Hepulihan siitä aina syntyy, se on sanomattakin selvää.


Siinä sitä sitten pähkäiltiin kuumeisesti missä vika on ja onko tässä nyt syytä lähteä lekurin puheille vai selvitäänkö levolla. Päädyttiin kotitarkkailuun, koska lukuisten tassunronklausten perusteella vaikutti, että koiruus olisi aristellut hieman yhtä tiettyä varvastaan, muttei kuitenkaan niin, että olisi käyttäytynyt mitenkään tuskaisesti varpaaseen koskettaessa.

Toki koirat osaavat peittää kipunsa aika taitavasti, joten se tietysti rassasi mieltä ja houkutteli reissaamaan lääkäriin. Jos Karvahelvetissä sattuisi asumaan miljonäärejä, ei asiaa olisi harkittu hetkeäkään ja lekurin pakeillehan olisi kaasuteltu niin että männytkin autotien reunoilla olisivat niiailleet, mutta ikävä kyllä tapaus sattui talouden kannalta mahdollisimman hankalaan paikkaan ja lisäksi mielessä painoivat ne kerrat, jolloin ollaan maksettu lekurille vähistä varoistamme lähemmäs seitsemänkymppiä siitä hyvästä, että ollaan saatu vastineeksi käytännössä pelkkiä arvailuja ja lemmikin päänsilitystä... Samat temput osaamme tehdä itekin, joskin aivan ilmaiseksi, eh.


Tällä hetkellä näyttää onneksemme siltä, että ratkaisu oli oikea eikä hätiköinti olisi tuottanut kuin turhan reissun turhine maksuineen: Caro ontuu enää todella vähän eikä edelleenkään anna mitään merkkiä siitä, että tassuun tosissaan sattuisi. Koira tuntuu jo melkeinpä unohtaneen koko tassuongelmansa. Myös se vähäinenkin alakuloisuus on rapissut olemuksesta pois sitä mukaa, kun me ihmiset olemme lakanneet koiraa silminnähden säälimästä. Liekö sitä alakuloisuutta olisi missään vaiheessa edes ollutkaan, jos olisimme raaskineet olla "pikku raasulle" turhia lässyttelemättä. ;)


Oli miten oli, kuten noista juhannuksen aikaan otetuista rauhallisen yölenkin kuvistakin näkee, on koiruuden leikkimieli entisellään (kyttäsi mokoma jaloissani pyörinyttä käpyä kuvaushetkellä) ja voimme tässä varmaan tänään jo vähän hihnasta vapaanakin tassutella. Palloleikit ja muut raisut hommat pitkistä lenkeistä nyt puhumattakaan saavat suosiolla luvan odotella seuraavaan viikkoon, eli kotikuntoutus jatkukoon hillityin edistysaskelin. Säät suosisivat lähipäivinä uimista, mutten ole varma olisiko se touhu kuitenkin vielä hieman liian aikaista, vaikka uimista käytetäänkin myös kuntoutusmuotona. Se vaan, ettei meressä aaltojen perässä sekopäisenä hyppiminen ole ehkä kuitenkaan ihan verrannollista touhua "oikeaan" vesifysioterapiaan. ;p

PS. Kissoistakin tursuilee tänne niitä ulkoilukuvia piakkoin, odottakaapahan vaan!

lauantai 25. kesäkuuta 2011

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Hau mau! Eiku hupsis...

Jokaisessa meissä asuu piilevä koira ja tuo kissaparka jäi nolosti rysän päältä kiinni. ;) Ei jää pahemmin selittelyn varaa tuon videon jälkeen.





Sinnihän muuten reagoi tähän videoon ryntäämällä toisesta huoneesta puskemaan läppäriäni, luonnollisesti maukuen seurallisesti kuin tuttua kaveriaan tervehtien. Sen kulissi siis sitkeästi piti, vaikka voisin melkein vannoa sen halunneen pikkuisen haukahtaa...

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Voi palli...

Kissat. Kuka niitä ymmärtää? On vaikka minkälaista petiä, telinettä ja nukkuma-alustaa talo täynnänsä eli ei kyllä pitäisi olla mitään valittamista nukkumapaikkojen mukavuudesta tai etenkään niiden määrästä, mutta kas, eipä kelpaa pehmeä peti sen enempää kuin sohvannurkkakaan - ei enää edes ihmisten sänky. Ei, ne parhaat unet tulevat nääs keinonahkaisella, naurettavan pienellä jakkaralla! Niin siis Sinnin mielestä, tarkennetaan.

Unikeot.


Vajaa pari viikkoa sitten kyllästyin yöpöydättömyyteen, sellainen kun ei toisella puolelle sänkyä meinaa mahtua, kiitos vaatekaapin, ja niinpä roudasin sängyn viereen pääkallokoristeisen keinonahkajakkaran, joka toimi aikoinaan kunnianhimoisten Guitar Hero -rumpaleiden soittoistuimena, kunnes päätti ilmoittaa, että "hei, vaikka mä olenkin nimeltäni Jakkara, niin mun päälläni ei ole silti tarkoitus istua" ja lelumetallijalat vääntyivät hiljalleen istumakelvottomaan asentoon. Näin ollen jakkara lähti komeroon arestiin, kunnes keksin sen yöpöytäpotentiaalin.



Unikeot part II.


Potentiaalia siinä oli ilmeisesti muuhunkin ja niinpä olen jo noin viikon verran saanut säilyttää öisin sitä kännykkääni jakkaran alla lattialla, Sinnin alle kun en sitä kehtaa säilöön survaista. Että se siitä kätevästä yöpöydästä taas, perhana...

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Kesäpoika

Nyt on pakko hehkuttaa, sillä olo on niin helpottunut: Caron tulehtunut iho on käytännössä täydellisesti parantunut, jihuu! Homma hoitui siis sillä, että alussa puhdistimme vatsan desinfiointiaineella ja rasvasimme sen Bepanthenilla muutaman kerran päivässä, sekä kielsimme otusta nuolemasta/nypyttämästä itteään. Yksi ylimääärinen pesu ja kuivaus tehtiin myös joskaan siitä tuskin suurta apua oli, vatsa kun oli jo moneen kertaan aiemminkin rasvauksen yhteydessä putsattu.

Ois niinku vähän kuuma tässä hei.


Tarkoitushan oli hommata myös tötterö päähän koiran jatkuvaa vahtimista helpottamaan, mutta turhautuminen moisen kapineen metsästykseen iski jo parin kaupan jälkeen: tarjolla oli tötteröitä joko koossa suomenpystykorva taikka mammutti (ja vaikka Carolla onkin muuhun kroppaan nähden epätavallisen jykevä kaula, aivan mammuttikokoa se ei sentään ole). Niin tai sitten ei ollut tarjolla mitään. Näköjään pärjättiin ilmankin, toistaiseksi. Täytyy tässä varuilta silti se sopivakin tötterö metsästää, sitä kun aivan taatusti tullaan vielä jossain toisessa yhteydessä kaipailemaan eikä aina voi olla kotosalla koiran touhuja vahtimassa.

Tuu jo äläkä haaveile siellä sen kännykkäs kaa...


Ai miten niin mulla on pää aina vinossa?


Nämä kesäpoikakuvat otin kännykameralla pari päivää sitten, kun oltiin testaamassa uutta Flexiä (tämä aihe vaatii totisesti oman postauksensa, sen voin näin vannoutuneena Flexin vihaajana JA silti usean sellaisen omistajana todeta) ja matkalle sattui näin turkasen nätti kukkaniittymaisema. On tosiaan täytynyt keksiä korvaavaa tekemistä sen uimisen tilalle, koska ennen ei pulahdeta ennen kuin vatsa on näyttänyt hyvältä useamman päivän ajan.

Kato ny, oon ihan terve! Ei, se ei oo sama
asia kuin terve korvien välistä, ei.



Ei nyt lainkaan mennä siihen, että otus on muutaman kerran aivan vaivihkaa kesken metsäreissun juossut suoraan johonkin vesiojaan kastelemaan itteään, vaikka kuinka olen yrittänyt vihjailla ettei se nyt ole aivan soveliasta toimintaa (mm. kuiskaamalla viehkosti, että "TÄNNE SIELTÄ HETI PERKELE!!!"). Eihän niitä ojia lasketa, eihän? ;)

torstai 16. kesäkuuta 2011

Koska MÄÄÄÄYYYY!

Perhanan kissaeläimet tekevät aina ne videokuvauksen kannalta kiinnostavimmat jutut paikoissa, joissa on mahdollisimman surkea valaistus tai muutoin epäkuvauksellisin ympäristö. Tässä siis teille himmeävaloisen kylpyhuoneen vessanpöntöllä istuva Pätkis, jolla on meneillään JUST SE maukukohtaus.



Tuota se tekee useasti: ollessani kylpyhuoneessa laittautumassa edes jotenkuten ihmisen näköiseksi, tulee tuo saamarin katti siihen jalkoihin pyörimään, selällään lattialla tai saunanlauteella kierimään, tai pöntölle istumaan vaatien huomiota niin kuin heti just nyt. Ja sama mitä teet tai miten huomiota annat, jatkuu riipivä mäykynä niin kauan kuin Pätkis katsoo tarpeelliseksi. Huomioit tai et, sama mäyyyy kaikuu kaakeleissa pitkin päivää. Ei, se ei ole videolla lainkaan niin ärsyttävää kuin se on taloudessa, jossa ääni ei lakkaakaan 1 minuutin 24 sekunnin kuluttua alkamisestaan ja pysy poissa ellei paina uudestaan playta. Se vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Kysyn vaan, että miksei tätä ole printattu mukaan ragdollin rotumääritelmään vai olemmeko me vain onnistuneet hankkimaan sellaisen maanantaikappaleen, jossa on tuo rikkinäinen äänenvaimennin?

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Saamarin suolavesi! Vissiin?

Itku pitkästä ilosta. Tai jos ei itku, niin ainakin iso harmi. Caron iho ei sitten sitä "3 kertaa viikossa meressä + 1 lammessa" -uimatahtia kestänytkään, vaan saimme riesoiksemme jonkin asteisen kutinan. Koiruus siis rapsuttelee ja nypyttelee turkkiaan tavallista useammin, ja mikä "parasta", on se onnistunut nuolemaan ruhonsa kaljuimman kohdan, siis alavatsansa ihon melkoisen punaiseksi. Tämä siis huomattiin myöhään lauantai-iltana. Eipä meillä siihen muuta apua helluntain ajaksi ollut kuin Bepanthen ja nuolemisen kieltävä "EI"-käsky, apteekkimurtokaan kun ei tuntunut erityisen nerokkaalta idealta.

Ilmeisesti toimenpiteillämme on jotain vaikutusta ollutkin, sillä vatsa näyttäisi punoittavan hieman vähemmän mitä eilen. Toivotaan, että päästään vähällä, eikä muita kikkoja tarvittaisi. Ihmeen pienin vaivoin me ollaan tuon koiruuden kanssa eteenpäin päästykin eli mitään isompaa huolta ei ole tarvinnut terveydestä kantaa (toivottavasti ei nytkään). Kissat kyllä osaavat sen homman sitten koirankin edestä stresseineen ja virtsakivineen, eh...

Onnea on tuuletin.


Olisi helppo laittaa nämä ihopulmat Lintulammen syyksi, mutten kyllä millään jaksa uskoa, että syy on nyt siinä jorpakossa, vaan ennemminkin liiassa suolavedessä lillumisessa. Huomasin nääs tuossa puolessa välissä viikkoa eli toisen meriuintireissun jälkeen (joka kesti neljä tuntia, eli onpahan taas ihan oma vika tämä koko juttu), että otuksen silmät punoittivat ja että se tuntui rapsuttelevan itteään aivan samalla vimmalla, mitä viime kesänä mökkireissulla, jolloin elikko luonnollisesti ui joka päivä, kun ei malttaisi koskaan vedestä pois olla, jos mahdollisuus uimiseen tarjoutuu. Ja onhan se selvä, että kun omistaja lilluisi vedessä vaikka koko päivän, niin haluaahan se koirakin siinä mukana touhussa olla. Yritäpä siinä sitten estellä, jos ei voi toista kuumaan autoonkaan lukita. Tai kesämökkiin, jonka oven jopa puolivuotias koira sai ihan itse auki, jos sen yritti sisälle yksin jättää eikä sitä ovea lukinnut... Merivesi on selvästi Carolle järvivettä haitallisempaa (ellei koira nyt sitten ole jotenkin vuoden kuluessa herkistynyt), joten sen kanssa täytyy kyllä olla jatkossa tarkkana.

Siis jos ei veteen pääse, sniff.


Helteet loppuivat täällä Oulussa lauantaihin (ihminen sanoo "byääääh!", koira sanoo "joko täällä voi hengittää? Jeshau!", kissat jatkavat aamusta iltaan hiljaa makaamistaan oli sää mikä hyvänsä), joten tässä ei nyt tarvitse noita koiranviilennyshommia enää kummemmin mietiskelläkään. On siis helppo pysytellä pois vesistöistä ja keskittää energiansa muihin kuntoilumuotoihin sekä ihon paranteluun. Treffejä Nanan kanssa ei tarvitse siis perua, vaikka emme nyt sitten uudemman kerran uimaan lähdekään.

Onko teidän lukijoiden joukossa muuten sellaisia, jotka olisivat huomanneet meriveden vaikuttavan koiranne ihoon tai silmiin jotenkin toisin kuin järvi/jokiveden? Netistä löysin hyvin hämmentävää "tietoa" aiheesta: toisaalla luki meriveden olevan koiralle parasta mahdollista uimavettä, toisaalla taasen väitettiin sen olevan hyvinkin haitallista. Yritä siinä sitten totuutta asiasta muutoin kuin omien kokemusten kautta selvittää. :D

PS. Muutin noiden postausten alla olevien "kommenttiruutujen" sisältöä ja ne saattavat muuttua vielä kaikessa hiljaisuudessa myöhemminkin, älkää siis suotta ihmetelkö.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Lintulammella

Eilen oli ohjelmassa ne etukäteen sovitut uimatreffit, Nanan kanssa tietenkin. Sitä varten, hellettä uhmaten, suuntasimme Lintulammelle. Kyseinen lampi on melkoisen pieni eikä sen pohjakaan ole mitään priimalaatua, mutta kun ei kerta viime kesänäkään sinne suuntautuneista uintireissuista mitään terveysongelmia seurannut, niin sinnehän sitä piipahdetaan tänäkin kesänä varmasti vielä jokuseen kertaan. Niin, pelkästään jo siitäkin syystä vaihteeksi lampeen, ettei meren suolavesi joka päivä nautittuna tee Caro-paran silmille ja sisuksille erityisen hyvää, ne kun sen keskiviikkoisen reissun jälkeen tovin aikaa punoittivat ja vatsakin piti loppupäivän suolalla kyllästettyä murinaa.


Harmi kyllä myös muut koiranulkoiluttajat sekä erinäiset sorsansyöttäjät lammen rannalla viihtyvät, joten se on aina vähän tuurihommaa onko rannalla vilskettä vaiko ei. Eilen oli suhteellisen rauhallista, joten suurimman osan ajasta koiruudet saivatkin sitten kirmata vapaina. Yksi mäyris rannan toiseen reunaan uimapuuhissaan hetkeksi eksyi ja sillehän Caron piti sitten tietysti isohko perkele karjaista, minkä jälkeen minä karjaisin koiralle vielä vähän isomman vastaavan (niin siis tuolle omalleni, en sille maastonakille...) ja sitten jatkettiinkin taas kiltisti sitä uimista. Että näin pienellä hässäkällä tällä kertaa selvittiin.





Frisbee, tuo uimaleluista penikalle rakkain, pääsi mukaamme rantaan ensimmäistä kertaa tälle kesälle. Myös taannoin Lidlin myymästä koiranlelupussista kaivettu uimapatukka lähti kaveriksi, vaikken sen kestävyyteen oikein etukäteen luottanutkaan, olihan samaa materiaalia ollut pallokin ratkennut saumoistaan jo noin viiden puraisun jälkeen. Iloksemme patukka kesti kuitenkin ehjänä, joten ehkä me tuhotaan se vasta seuraavalla kerralla!



Caron uimahaluthan täällä jo tiedetään, mutta mitenkäs se Nana siellä vedessä sitten suoriutui? Lähimpänä totuutta ollaan kai silloin, jos sanotaan, että vaihtelevasti. Kauas paistoi koiran kokemattomuus noissa uintihommissa, sillä siinä missä Caro aivan epäröimättä rynnisti lelun kuin lelun (tai kepin tai kiven tai...) perään intoa ja energiaa puhkuen, tuntui Nana vähän epäröivän sen kauemmas rannasta uimisen kanssa. Kepin perään Nana lähti vimmatulla halulla ja uikin sitä riemuissaan hakemaan, mutta tavalliset lelut eivät sen uimisviettiä yhtä tehokkaasti aktivoineet ja jännitystä lievittäneet.


Myös uimatekniikassa oli kohentamisen varaa, mutta ihmekös tuo, jos on vain pariin kertaan aiemmin uimista treenaamaan päässyt. Carohan vietiin polskimaan jo ihan pikkuisena ja moneen kertaan elämänsä ensimmäisenä kesänä, joten aivan varmasti se otuksen uimatekniikan kehitykseen vaikuttaa, jos treenaamisen aloittaa ajoissa. Hetkittäin Nanan uiminen meni vähän räpiköimiseksi, kun höntti hoksasi, etteivät sen jalat yletäkään pohjaan eikä suunnanvaihtotekniikkakaan oikein kohdillaan ollut, mutta hienosti tyttö sitten aina skarppasi tajuten, että rauhassa hyvä tulee, ei villisti räpiköimällä. Vielä me tänä kesänä Nanastakin se vesipeto esiin kaivetaan! :)





Siinä me torstaita vietettiin rantavedessä hengaillen ja koirille haettavaa heitellen. Uimapatukka livahti yhteen väliin turhan kauas, Nana kun ei sitä niin syvältä rohjennut hakea, ja Caro taasen kyttäsi vain frisbeetä, mutta saatiinhan me se sitten porukalla sieltä haettua, kun vähän hoputin. Nanakin uskalsi mukaamme paikoitellen ilkeän siitepölyistä vettä sekoittamaan ja ei niin erityisen sutjakoita kaarroksia tekemään, kuten kuvista näette. :D





Onneksi noissa rantaleikeissä on harvoin kiire minnekään, jotenka samahan se oli antaa vilkkaamman Caron se suurin häsläys hoitaa. Nautti se Nanakin vilvoittavista laineista, sillä omalla tyttömäisellä tavallaan.





Kertaalleen Nanaan iski jokin perustavanlaatuinen hepulikohtaus ja saihan siinä taas kaislikko ja rantavesi kyytiä kaksikon vetäessä pitkin vesirajaa milloin mihinkin suuntaan, Nana tuttuun tapaan Caron kaulakarvoissa roikkuen ja Caro sille lievästi turhautuneena äristen ja pakoon pyrkien. Leikkiähän se noilla hönöillä aina on, vaikka vähän kovakouraiselta ja epämääräisen äänekkäältä saattaa ulkopuolisten silmin vaikuttaakin.



Sen puolentoista tunnin rantasession lopulla alkoi tuntua, että voisimme alkaa hiljalleen löntystelemään kotia kohti, paikalle kun ilmaantui muutama sorsanihmettelijäkin eikä meillä ollut siinä enää syytä jäädä mahdollisia syöttöpuuhia häiriköimäänkään. Ensi viikoksi sovimme jo seuraavan uimareissun jonnekin toisaalle, eli siihen asti täytyy Caron pelkkään ihmisseuraan tyytyä. Vesille me mennään omalla porukalla kai tänäänkin, tavallinen suihku kun ei näyttänyt kuumuudesta tuskastuneen karvakorvan oloa oikeastaan ollenkaan helpottaneen eikä kahden tuulettimen ristivedossakaan ole hyvä koko päivää viettää. Tämän päiväinen 30 asteen ulkolämpötila on kyllä elukoille aikamoista rääkkiä minkä vuoksi tulee hetkittäin leikittyä mielikuvilla kaljusta saksanpaimenkoirasta, ragdollista ja maatiaisesta. Siinä vasta voisikin näky olla. ;) Onneksi meillä ei ole trimmeriä, sillä kiusaus pieneen eläinkokeeseen voisi äkkiä kasvaa lähes tuskastuttavan suureksi...

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Hevosenleikkiä

Sitä taidettiin nukkua posottaa yli kymmeneen ennen kuin allekirjoittanut jalkautui kahvinkeittohommiin, isäntä kun oli tapansa mukaan Caroluksen aamulenkistä jo huolehtinut ja töihin karannut.


Siinä sitä aamukahvia hörppiessäni ja edellistä postausta naputellessani aistin pientä levottomuutta laumassa. Lämpöasteet olivat kivunneet jo hyvän matkaa kahdenkympin paremmalle puolelle eikä edes varjoisalla parvekkeella vilvoitusta saatu. Minähän en moista kaivannutkaan, tosin.


Sen sijaan elikot maleksivat ympäriinsä ja erityisesti koiruus yritti parhaansa mukaan vihjailla, että mitäs jos tehtäisiin jotain vähän vähemmän hiotuttavaa kuin tämä tällainen typerä lorviminen kämpässä, josta ei viileää nurkkaa löydy.


"Joo toki menkää pois, menkää niin kuin olisitte jo ajat sitten menneet..." tuntui Sinnikin tympeillä katseillaan viestittävän, samalla koiravapaasta hellepäivästä haaveillen.


Ja mikäs siinä, kun kelit kerran suosivat. Niinpä saivat kissat luksusvapaansa eli reilun neljän tunnin mittaisen koirattoman päivän kuorrutettuna avonaisella parvekkeen ovella ja me koiran kanssa, me suuntasimme vuorostamme meren rantaan!

Ihan mikä tahansa ranta ei kohteenamme ollutkaan, sillä lähdimme tutkimaan Äimäraution raviradan kupeessa sijaitsevaa rantaviivaa, jonka uumenissa olimme kuulleet koirille luvallisen uittopaikan sijaitsevan. Matkasta teki erityisen jännän se, että alueella hengailee ja vedessäkin lilluu tonnikaupalla elävää hevosenlihaa ja sekös tuppaa saamaan Caron aina erityisen vauhkoksi, hevoset kun ovat koiruuden mielestä ehkäpä kaikkein omituisinta maailmassa. Jopa omituisempia kuin venäjänvinttikoirat ja se on jo paljon sanottu se.


Ja siellähän niitä sitten oli, niitä hevosia kaikissa mahdollisissa väreissä. Hepat piti luonnollisesti haukkua päästä kavioihin ja minä sen kun nolon turhautuneena murahtelin, että "ei kun nyt mennään uimaan eikä olla tommosia juntteja", vaan vähätkös se elikko mun mutinoitani kuunteli. Kun se on päättänyt, että heppa on paha, niin se heppa on silloin paha sama vaikka sen nakeilla ja koirankekseillä koristelisi ja pinkkiin mekkoon pukisi. Joten niin sitä sitten nahkaremmin kanssa heppoja mahdollisimman hyvällä turpa..ei kun turvavälillä ohiteltiin ja koitettiin olla pillastuttamatta aivan koko Oritkarin asukaskuntaa.


Kun oltiin turvallisen matkan päässä hepoista, uskallettiin testailla myös Flexissä kulkemista. Eihän meillä muutoin tuollaista kapinetta olisikaan, vaan kun se on edesmenneen Roni-perhoskoiramme peruja, niin noita käyttökertoja on sitten uintireissuilla keräilty, kun ei aivan kaikkialla kehtaa koiraa vapaanakaan uittaa, jos on muuta sakkia lähistöllä. Yhtään ei kyllä ole hajua Flexin tarkasta mallista eli kuinka painavan koiran taluttimeksi se soveltuu, joten nahkaremmi on pakostikin mukana aina varuilta oltava. Tämän päivän perusteella tulin kyllä aatoksiin, ettei ison koiran Flexi olisi huono juttu Carollekaan, jos sitä vaikkapa metsälenkillä ja vastaavilla vapaamuotoisilla reissuilla käyttäisi, jos vaikuttaa siltä, että seutu on liian vilkasliikenteistä vapaana juoksemiseen.


Enpä vaan olisi etukäteen arvannut, että hieman turhan vilkasliikenteinen meille oli myös Oritkarin ranta. Matalaa vettähän tuolla on satojen metrien matkalla rannasta poispäin (toisinaan sitä hiekkapohjaa pitkin lompsutellessamme pohdiskelin josko siitä ihan Ruotsiin asti voisi hiukset kastumatta tassutella) eli paikka vaikuttaa oikein turvalliselta myös hevosista hullaantuvan koiran kanssa oleiluun, välimatkaa kun voi ottaa oikein huolella, mutta eipäs se sitten niin turvallinen paikka ollutkaan - sen enempää koirille kuin hevosillekaan.

Kyllä siinä perkeleet kaikuivat varmaan Oulunsalon rannoilla saakka, kun allekirjoittanut karjui kitarisansa turvoksiin "tottelevaiselle" koiralleen, joka peräti kahdesti ryntäsi ei enempää eikä vähempää kuin kesken uinnin peräti parinsadan metrin päässä jolkotelleiden hevosten luo rähjäten kilteille koniparoille kuin viimeistä päivää! Ei mitään jakoa, että olisin ehtinyt koiran kiinni ajoissa napata, karkuun lähtö kun tapahtui sekunneissa ja minä, no minä en ole mikään erityisen vikkeläjalkainen nisäkäs, vaan enemmänkin sellaista "tullaan kun keretään" -tyyppiä. Niin kuin VR:n kalusto, siis.


Kaikkea ovat hevosihmiset niillä rannoilla ilmeisesti nähneet ja kokeneet, sillä kummaltakaan, sen enempää uhreiksi joutuneelta ratsastajatytöltä kuin rattaineen veteen hevosta juoksuttamaan tulleelta raviohjastajaltakaan emme osaksemme vastahaukkuja saaneet, mutta ai piru, että ihmisenpentua hävetti, kun ei koiraansa kuriin saanut... Hiekkaan teki mieli kaivautua, ja syvälle sittenkin! Kaiken lisäksi unohtui vielä anteeksikin uhreiltamme pyytää, niin kovasti kun tuli keskityttyä koiran pikaiseen kiinniottoon. Hyvät tavat olivat siis hukassa yhtä pahasti niin koiralla kuin sen omistajallakin, voi me pölijät!

Noh, opittiinpahan tästäkin päivästä se, että vaikka vieraiden koirien luo ei Caro ilman lupaa koskaan juokse eli uskoo kyllä sanaa, niin hevosten kohdalla se hevonen menee kyllä kaikkien käytöstapojen edelle. Toisin sanoen kun en heti kerrasta uskonut, niin toisesta sitten viimeistään enkä tasan tarkkaan enää antanut Caron vapaana olla, jos yksikään niistä monista rannalla pörräävistä hevosista sattui meistä alle 400 metrin päähän. Onnistuihan se uiminen onneksi Flexiin kytkettynäkin, joten niin tuli uitettua sekä koira että sen auktoriteettiongelmainen komentajakin, joka oikein talviturkkinsa suolaveteen samalla heitti. Ihan pätevä reissu siis ja ennen kaikkea kovasti opettavainen. Ei tuo viimeiseksi uintikerraksi Oritkarissa jää, eli totuttautuminen heppoihin jatkukoon, mutta jatkossa kuitenkin tiukasti kytkettynä heppojen tullessa sen vajaan puolen kilometrin päähän. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka hauskaa pidettäisiinkin. :)

Hot dogs & a sunny day

Tällaisilla helteillä ovat aika vähissä ne aktiviteetit, joista koirakin jaksaa silmänräpäystä pidempään innostua. Meidän otuksella se on melkein joko se uiminen tai ei mitään. Se todistettiin myös eilen, kun treffasimme Nanaa emäntineen sillä samaisella kentällä, jossa aiemmin pyöräilyäkin koitimme.

Jarrut kunnossa.


Kunniakierros tyylikkään kopin jälkeen.


Äääk, unohtu aurinkolasit kotiin. En nää mitäääään!


Tennispallohan meillä oli jälleen mukana vauhtia antamassa ja vaikka hetken siitä riemua riittikin, oli koirien vauhti aika laiskanlaista talvioloihin verrattuna.

Tuu ny jo, Nana, äläkä löntystä!


Jaksaisko vaiko eikö jaksais?


Kovin kauaa ei toki uskaltanutkaan palloa heitellä, ettei olisi tarvinnut nääntyneitä koiranraatoja pois paikalta kantaa... Sellainen ei kuulu edes meidän käsitykseemme kivasta kesäpäivästä, vaikka vähän hönöjä ehkä useimmiten ollaankin.

Joo nyt riittää tää pelleily.


Kieli putoaa hiekkaan ihan justiinsa.


Nana tosiaan väsähti ensimmäisenä ja pian seurasi esimerkkiä myös tuo meidän pallohullumme, joten siinähän ne parin tunnin treffit sujuivat lähinnä puiden varjossa istuskellen ja seurasta nautiskellen. Eipä niiden treffien aina tarvitsekaan niin vauhdikkaita olla, kunhan vaan kuulumisia päästään vähän vaihtamaan ja turkkia tuulettamaan.

Whii, tahtoo Caron kanssa uimaan!


Huomenna olisi sitten tarkoitus reissata porukalla veden äärelle, sillä huhu kertoo Nanan olevan aika laiskanlainen uimaan eikä allekirjoittanut suostu moista saksanpaimenkoirasta uskomaan ellei omin silmin näe, oman suvun koirat kun ovat olleet poikkeuksetta sen sortin vesipetoja, ettei mitään järkeä! Mukaan täytyy ottaa jokunen iskemätön uimalelukin, joskaan niiden kestävyydestä en menisi vetoa lyömään... Joka tapauksessa suurella mielenkiinnolla siis huomista reissuamme odottelen ja kameran akkua jälleen latailen.