lauantai 27. joulukuuta 2008

Jouluaattomme karvaiselta kantilta katsottuna

Ei se jouluaatto noille eläimillekään ihan normaali päivä ole, vaikka ne eivät jaksakaan joulurutiineista ihmisten tavoin välittää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kuusen alle ilmestyy epämääräinen kasa kummallisen muotoisia mötiköitä, joita ihmiset lahjoiksikin kutsuvat, on aivan pakko uskoa, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on luvassa.




Roni päivysti lahjapaketteja yli kymmenen vuoden jalostuneella kokemuksella pitäen huolen, ettei kukaan päässyt paketteja sen huomaamatta avaamaan.




Ennen lahjojen avaamista oli syytä ruokailla rauhassa, jotta energiaa riittäisi itse asiaan eli pakettien sisältöihin perehtymiseen. Tokihan homma meni niin, että koira söi kissojen ruokaa, Pätkis koiran märkäruokaa. Virtsakiteistä toipumassa oleva Pätkishän ei terveysruokavaliostaan suuremmin jaksa perustaa, vaikka kovasti olemme sitä yrittäneet valvoa ja valistaa. Mikäs siinä, jos toisinaan koiranruokakin maistuu. Jouluna on lupa luistaa yhdestä, jos toisestakin periaatteesta. Niinhän me ihmisetkin teemme, joten sallittakoon se myös eläimille.




Toisin kuin oletin, kaikkein vähiten lahjojen avaamissessio kiinnosti Sinniä. Se ei nähnyt mitään jännää paperimöykyissä, jotka eivät edes tuoksuneet kiinnostaville. Ja mä kun olin kuvitellut kyseisen katin olevan ensimmäisten joukossa hämmentämässä alati kasvavaa paperikasaa, kuten se tekee aina päästessään käsiksi normaalien postipakettienkin pakkausmateriaaleihin.




Pätkis sen sijaan oli alusta asti innolla mukana avauspuuhissa, joskin lähes pelkästään nuuskimis- ja valvomishommissa. Erityistä lähikontaktia se ei paketteihin ottanut.




Yhdestä paketista paljastunut oikein söötti vihreä kissanminttuhämis ei ilmeisesti tuoksunutkaan tarpeeksi huumaavalta, koska normaalisti minttuhuuruihin sekoava Pätkis ei jaksanut leikkiä uudella lelullaan käytännössä lainkaan. Liekö olivat kaupassa minttusisällön suhteen huijanneet, mene ja tiedä. Emme kuitenkaan luovuta. Vielä koittaa päivä, jona Pätkis leikkii hämiksellään - tai itkee ja leikkii.






Onneksi koiriin voi aina luottaa! Ronin mielestä se sai aivan mahtavia lahjoja, ja vaikka sinisestä pehmomustekalastakin myöhemmin suurta riemua irtosi, oli aaton suurin hitti kuitenkin syötävää sorttia. Kyseistä syötävää kutsutaan Ronin kotosalla nimellä "nami" ja tuon nimen ääneen lausuminen aiheuttaa poikkeuksetta sekä kuolausta, että pakkoliikkeitä hännän ja äänihuulten seutuvilla.










Täysin kiittämättömiksi ei kissojakaan passaa haukkua, sillä toisesta kissoille osoitetusta paketista paljastui etenkin Sinnille äärimmäisen mieluisia karvaisia kavereita. Entinen harmaa aitokarvainen hiiri katosi jonnekin hyvin pian sen kotiin tuotuani (kukaan sitä ei kuitenkaan syönyt, siitä olen varma), joten korvikkeita hommattiin oikein kaksin kappalein ruskeana ja mustana. Kuten kuvatkin kertovat, tämä tuplalahja oli selkeä menestys!




Mikään hupi ei kestä ikuisesti ja niin kävi myös jouluaaton kohdalla. Lopulta kaikki lahjat oli jaettu niin ihmisten kuin eläintenkin kesken eikä jännitystä pakettien avaamisen muodossa ollut enää tarjolla. Jäljellä oli vain iso kasa kiiltäviä nauhoja ja kirjavia papereita, jotka peittivät lattiaa ja jäivät ihmisten siivottaviksi. Hyvä puoli hommassa oli kuitenkin se, että lelut odottivat leikkijöitään vielä seuraavanakin aamuna ja näin ollen joulupäivä oli melkoisen hupaisaa aikaa sekin. Ja tokihan ensi vuonna sama otetaan uusiksi!

torstai 25. joulukuuta 2008

Eläimellisiä joulukuulumisia

Pesueemme ei jäänyt jouluksi Ouluun, vaan matkusti tiistaina monien kommervenkkien jälkeen emännän kotinurkkiin Lahteen. Siellä odottivat valmiiksi paistettu kinkku muine jouluruokineen sekä koristelua odottanut muovinen joulukuusi. Ai niin ja yksi kappale koiria, joka tottelee - milloin tottelee - nimeä Roni. Roni on vajaa 12-vuotias papillon, joka otettiin aikoinaan allekirjoittaneen koirakuumetta lievittämään. Olisin halunnut saksanpaimenkoiran, jollaisia meillä oli läpi lapsuuteni ollut, mutta koska äiti ei suostunut isoa koiraa kerrostaloon ottamaan, päädyimme tutun kasvattajan (jolta aiemmat saksanpaimenkoirammekin oli hankittu) kasvattamaan perhoseen. Ristin koiran Roniksi, koska täytyihän sillä edes ison koiran nimi olla, jos ei koko muutoin esikuviaan vastannut. Kuten arvata saattaa, koiran hoitovastuu jäi lopulta kuitenkin äidin kontolle ja tästä syystä otus asuukin edelleen äitini holhottavana Lahessa eikä kanssani Oulussa, vaikka koiran virallinen omistaja papereiden mukaan olenkin.




Roni on tavannut Sinnin ja Pätkiksen jo kerran aiemminkin, mutta suurta ystävyyttä ne eivät ehtineet melko lyhyen yhteiselonsa aikana kehittämään. Roni on vanha ja vaivainen puhumattakaan kärttyisyydestä ja puruherkkyydestä, joten mitenkään suurella riemulla se ei ole edes yrittänyt kissoihin tutustua. Toimeen ne kyllä tulevat ongelmitta, kun saavat pitää itse haluamansa turvavälin toisiinsa. Pientä epäröivää nuuskintaa on ollut ajoittain havaittavissa, joten ehkäpä ne tutustuvat tällä reissulla paremmin ja rentoutuvat entisestään.








Eipä sillä, etteikö kissoja jo nyt kiinnostaisi mikä ihmeen elikko heidän kanssaan elelee. Enemmän ne Ronin tekosia tarkkailevat kuin koira niiden.




Liekö johtuu epäilyksiä herättävästä koirasta vai ei, mutta Sinnin suosikkikyttäyspaikaksi on hiljalleen muotoutunut kuusen alunen. Rapisevalla matolla saattaa toki olla oma osuutensa asiassa, sillä kaikki rapiseva ansaitsee Sinniltä poikkeuksetta lähempää tarkastelua.






Yleisesti ottaen kissat käyttäytyvät jo kuin olisivat kotonaan. Pätkis sopeutuu ympäristöönsä esimerkillisen hyvin, sillä se sulautuu sisustukseen täydellisesti myös värinsä puolesta. Saapa nähdä antaako äiti mun viedä kissaa enää takaisin Ouluun, vai ottaako hän katin omaksi sisustuselementikseen; se kun tuntuu jo kuuluvan saumattomasti sisustukseen.






Matka Oulusta Lahteen oli pitkä ja väsyttävä, joten jo ensimmäisenä iltana alettiin ottaa univelkoja takaisin, jotta virtaa riittäisi taas aaton puolelle. Vanha mattofetisisti Pätkis totesi äitini matot oikein lorvailukelposiksi Sinnin ihastuessa lämpöiseen nahkasohvaan. Mutta se mitä tapahtuikaan itse jouluaattona, paljastuu vasta myöhemmin toisen merkinnän yhteydessä. Tältä erää kuulumiset olivatkin siis tässä, joten Karvahelvetin väki toivottaa kaikille oikein lokoista joulupäivän jatkoa! :)

perjantai 19. joulukuuta 2008

Kissakuvahaaste 94: Halaus

Meillä halaillaan paljon ja suurella tunteella. Sinni halailee aina hyvin ääneti, Pätkis sen sijaan täysin päinvastaiseen tyyliin. Kantavan sorttiset nousevat ja laskevat äänitehosteet kuvaavat sen hetkistä tunteen syvyyttä tehden selväksi, että lähikontakti lajitoveriin on kohta käsillä.




Toisinaan halailu äityy niin intensiiviseksi, että muutama karvatuppokin siinä hellyyttä toiselle jakaessa saattaa irrota. Mutta ei huolta, sillä imuri on keksitty, ja ihmiset kyllä siivoavat ystävysten jäljet pohjattomalla innolla, korvasta korvaan saakka hymyillen. Kyllä kissojen välinen ystävyys on sitten herttaista katseltavaa!

keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Kisulle hupia

Jos ostat kissalle eläinkaupasta sateenkaaren värein koristellun söötin leluhiiren, se saattaa saada kotona suorastaan jäätävän vastaanoton. Sitä vilkaistaan ensin epäillen, jonka jälkeen hiirtä nuuskitaan hetki, läpsäistään tassulla ehkä kerran tai kaksi kevyesti arvioivaan sävyyn ja sen jälkeen unohdetaan tyystin. Parempaakin on nimittäin tarjolla, mutta se ei ole mitään sellaista mitä eläinkaupan esitteissä mainostetaan. Se on milloin mitäkin uutta ja täysin käsittämätöntä, jota taloon kannetaan. Tälläkin kertaa kaiken sen huvin tarjosi Posti, kiitos emännän satumaisen arpaonnen.












Kuoresta paljastunut stressipallomuovi oli ajankohtaisesti jouluisen punaista ja siitä hermoja hillitseviä aktiviteetteja saivat vuorostaan talon ihmisasukkaat.

torstai 11. joulukuuta 2008

Kissakuvahaaste 93: Kääryle

Meillä on niitä kaksi, joskin toinen näyttäytyy kääryleen ominaisuudessa selvästi toista harvemmin. Antikääryleen roolin on ottanut luonnollisesti Pätkis, joka nauttii enemmän siitä, että saa levittää koko höllyvän olemuksensa niin laajalle alueelle kuin se tässä todellisuudessa on mahdollista. Tukkimalla koko kulkureitin se pystyy hyvin kontrolloimaan reviiriään eikä yksikään elävä olento pääse sen ohi huomaamatta eli kuulematta lähes vihaisen vaativaa "MÄÄYYYY!"-komentoa, joka hetkestä riippuen tarkoittaa joko "missä ruokani viipyy?!", "vessassa on kakka ja sinun tehtäväsi on hoitaa se sieltä pois" tai "haluan jakamattoman huomiosi seuraavaksi kahdeksi päiväksi". Sinni hakee huomiota aivan toisin keinoin, mutta olkoon se jonkin toisen postauksen aiheena.






On olemassa hetkiä, joina Pätkiksestäkin saa oivan kääryleen. Useimmiten tämä johtuu kuitenkin hetkellisen mielenhäiriön seurauksena ilmenneestä tilan puutteesta, eikä niinkään Pätkiksen omasta tahdosta. Sinni sen sijaan nauttii kääryleen olomuodosta etenkin silloin, jos tarjolla on myös paljon lämpöä ja tarpeeksi kuvaukselliset olosuhteet. Viime toukokuinen kevätkääryle esittäytyy:








Kuten kuvistakin nähdään, kääryleen voi rullata mihin suuntaan ikinä mieli tekee. Luovuus, pienuus ja ketteryys ovat valttia tässäkin kissamaisessa ajanvietteessä. Ehkä ei siis olekaan ihme, ettei Pätkistä usein noissa hommissa nähdä. Se kun on sulava ja notkea kuin tanskandoggi luistimet jalassa eikä kokonsakaan puolesta pahasti esimerkkiä pienemmäksi jää.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Kissan pieni pahe

Älykäs ragdoll - rotukissa kun on - toki tietää mitä eroa on on aidon, tuoreelta tuoksuvan kasvin maulla...








...verrattuna ei niin helposti nieltävissä olevaan muovikasviin, joka tuoksuu vain teolliselle.






Sinnikkäästi se päivä toisensa jälkeen yrittää silti ruokavalioaan laajentaa mukeltaen sitkeää lehteä korkeasta koristerehusta, joka vastikään muutti nurkkaamme asumaan. Ehkä muovikasvi on sille sama kuin hampurilainen tai suklaakakku ihmiselle: ei se millään mittapuulla mitattuna terveellistä ole, mutta ah niin syntisen hyvää siitä huolimatta!

torstai 4. joulukuuta 2008

Kissakuvahaaste 92: Neljä tassua

Siinä ne ovat, kaikki neljä tassua. Ei niitä pakoon pääse, vaikka kuinka vimmatusti karkuun koittaa kipittääkin matot rullalle juosten tai ninjaloikkia sohvan nurkkaan tehden. Ei, vaikka kuinka pahasti niitä tuijottaisi ja käskisi häipymään.




Ne ovat ja pysyvät siinä karvaisen ruhon jatkona välillä sätkien, välillä peiton pintaa painellen tai verhon reunaa hamuten. Jokainen niistä on aivan erilainen ja yhtä hämmästyttävä. Neljä ainutlaatuista Sinnin pientä tassua.