Sitä taidettiin nukkua posottaa yli kymmeneen ennen kuin allekirjoittanut jalkautui kahvinkeittohommiin, isäntä kun oli tapansa mukaan Caroluksen aamulenkistä jo huolehtinut ja töihin karannut.
Siinä sitä aamukahvia hörppiessäni ja edellistä postausta naputellessani aistin pientä levottomuutta laumassa. Lämpöasteet olivat kivunneet jo hyvän matkaa kahdenkympin paremmalle puolelle eikä edes varjoisalla parvekkeella vilvoitusta saatu. Minähän en moista kaivannutkaan, tosin.
Sen sijaan elikot maleksivat ympäriinsä ja erityisesti koiruus yritti parhaansa mukaan vihjailla, että mitäs jos tehtäisiin jotain vähän vähemmän hiotuttavaa kuin tämä tällainen typerä lorviminen kämpässä, josta ei viileää nurkkaa löydy.
"Joo toki menkää pois, menkää niin kuin olisitte jo ajat sitten menneet..." tuntui Sinnikin tympeillä katseillaan viestittävän, samalla koiravapaasta hellepäivästä haaveillen.
Ja mikäs siinä, kun kelit kerran suosivat. Niinpä saivat kissat luksusvapaansa eli reilun neljän tunnin mittaisen koirattoman päivän kuorrutettuna avonaisella parvekkeen ovella ja me koiran kanssa, me suuntasimme vuorostamme meren rantaan!
Ihan mikä tahansa ranta ei kohteenamme ollutkaan, sillä lähdimme tutkimaan Äimäraution raviradan kupeessa sijaitsevaa rantaviivaa, jonka uumenissa olimme kuulleet koirille luvallisen uittopaikan sijaitsevan. Matkasta teki erityisen jännän se, että alueella hengailee ja vedessäkin lilluu tonnikaupalla elävää hevosenlihaa ja sekös tuppaa saamaan Caron aina erityisen vauhkoksi, hevoset kun ovat koiruuden mielestä ehkäpä kaikkein omituisinta maailmassa. Jopa omituisempia kuin venäjänvinttikoirat ja se on jo paljon sanottu se.
Ja siellähän niitä sitten oli, niitä hevosia kaikissa mahdollisissa väreissä. Hepat piti luonnollisesti haukkua päästä kavioihin ja minä sen kun nolon turhautuneena murahtelin, että "ei kun nyt mennään uimaan eikä olla tommosia juntteja", vaan vähätkös se elikko mun mutinoitani kuunteli. Kun se on päättänyt, että heppa on paha, niin se heppa on silloin paha sama vaikka sen nakeilla ja koirankekseillä koristelisi ja pinkkiin mekkoon pukisi. Joten niin sitä sitten nahkaremmin kanssa heppoja mahdollisimman hyvällä turpa..ei kun turvavälillä ohiteltiin ja koitettiin olla pillastuttamatta aivan koko Oritkarin asukaskuntaa.
Kun oltiin turvallisen matkan päässä hepoista, uskallettiin testailla myös Flexissä kulkemista. Eihän meillä muutoin tuollaista kapinetta olisikaan, vaan kun se on edesmenneen Roni-perhoskoiramme peruja, niin noita käyttökertoja on sitten uintireissuilla keräilty, kun ei aivan kaikkialla kehtaa koiraa vapaanakaan uittaa, jos on muuta sakkia lähistöllä. Yhtään ei kyllä ole hajua Flexin tarkasta mallista eli kuinka painavan koiran taluttimeksi se soveltuu, joten nahkaremmi on pakostikin mukana aina varuilta oltava. Tämän päivän perusteella tulin kyllä aatoksiin, ettei ison koiran Flexi olisi huono juttu Carollekaan, jos sitä vaikkapa metsälenkillä ja vastaavilla vapaamuotoisilla reissuilla käyttäisi, jos vaikuttaa siltä, että seutu on liian vilkasliikenteistä vapaana juoksemiseen.
Enpä vaan olisi etukäteen arvannut, että hieman turhan vilkasliikenteinen meille oli myös Oritkarin ranta. Matalaa vettähän tuolla on satojen metrien matkalla rannasta poispäin (toisinaan sitä hiekkapohjaa pitkin lompsutellessamme pohdiskelin josko siitä ihan Ruotsiin asti voisi hiukset kastumatta tassutella) eli paikka vaikuttaa oikein turvalliselta myös hevosista hullaantuvan koiran kanssa oleiluun, välimatkaa kun voi ottaa oikein huolella, mutta eipäs se sitten niin turvallinen paikka ollutkaan - sen enempää koirille kuin hevosillekaan.
Kyllä siinä perkeleet kaikuivat varmaan Oulunsalon rannoilla saakka, kun allekirjoittanut karjui kitarisansa turvoksiin "tottelevaiselle" koiralleen, joka peräti kahdesti ryntäsi ei enempää eikä vähempää kuin kesken uinnin peräti parinsadan metrin päässä jolkotelleiden hevosten luo rähjäten kilteille koniparoille kuin viimeistä päivää! Ei mitään jakoa, että olisin ehtinyt koiran kiinni ajoissa napata, karkuun lähtö kun tapahtui sekunneissa ja minä, no minä en ole mikään erityisen vikkeläjalkainen nisäkäs, vaan enemmänkin sellaista "tullaan kun keretään" -tyyppiä. Niin kuin VR:n kalusto, siis.
Kaikkea ovat hevosihmiset niillä rannoilla ilmeisesti nähneet ja kokeneet, sillä kummaltakaan, sen enempää uhreiksi joutuneelta ratsastajatytöltä kuin rattaineen veteen hevosta juoksuttamaan tulleelta raviohjastajaltakaan emme osaksemme vastahaukkuja saaneet, mutta ai piru, että ihmisenpentua hävetti, kun ei koiraansa kuriin saanut... Hiekkaan teki mieli kaivautua, ja syvälle sittenkin! Kaiken lisäksi unohtui vielä anteeksikin uhreiltamme pyytää, niin kovasti kun tuli keskityttyä koiran pikaiseen kiinniottoon. Hyvät tavat olivat siis hukassa yhtä pahasti niin koiralla kuin sen omistajallakin, voi me pölijät!
Noh, opittiinpahan tästäkin päivästä se, että vaikka vieraiden koirien luo ei Caro ilman lupaa koskaan juokse eli uskoo kyllä sanaa, niin hevosten kohdalla se hevonen menee kyllä kaikkien käytöstapojen edelle. Toisin sanoen kun en heti kerrasta uskonut, niin toisesta sitten viimeistään enkä tasan tarkkaan enää antanut Caron vapaana olla, jos yksikään niistä monista rannalla pörräävistä hevosista sattui meistä alle 400 metrin päähän. Onnistuihan se uiminen onneksi Flexiin kytkettynäkin, joten niin tuli uitettua sekä koira että sen auktoriteettiongelmainen komentajakin, joka oikein talviturkkinsa suolaveteen samalla heitti. Ihan pätevä reissu siis ja ennen kaikkea kovasti opettavainen. Ei tuo viimeiseksi uintikerraksi Oritkarissa jää, eli totuttautuminen heppoihin jatkukoon, mutta jatkossa kuitenkin tiukasti kytkettynä heppojen tullessa sen vajaan puolen kilometrin päähän. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka hauskaa pidettäisiinkin. :)
.jpg)
.jpg)
