tiistai 31. toukokuuta 2011

Kulissien takaa

Ihan vain pikku kurkistus kulisseihin eli millaisissa oloissa nämä blogimerkinnät täällä oikein syntyvät. Laatutakuu kuvista puuttuu. ;)








Kesäpäivisin jutut syntyvät siis parvekkeella, jos suinkaan mahdollista. Satoi taikka paistoi. Tänään teki kumpaakin.

Caron eka huhtikuu kuvina

Tässä samalla, kun järkkäilen elukkakuvista ja -videoista ylitsepursuilevan läppärin kovalevyn sisuksia hieman siedettävämpään käyttökuntoon, ajattelin jakaa teille vähän muistoja menneistä ajoista. Tässäpä siis Karvahelvetissä ennen julkaisematonta materiaalia Caron ensimmäisestä elinvuodesta ja tarkemmin sanottuna aivan siitä ensimmäisestä kuukaudesta laumamme jäsenenä. Paljon jäi tuolloin blogiin muistiin kirjoittamatta, sillä niin tarkasti vei pennusta huolehtiminen ja uusiin rutiineihin tottuminen päivästä tunnit, ettei blogikirjoitteluun jäänyt kovinkaan kummoisesti energiaa. Mutta tässäpä tarinaan täydennystä, olkaatten hyvät! :)

Ekana kuukautena, siis huhtikuussa 2010:


...oltiin aika hukassa, kun vieraat ihmiset vain tulivat ja veivät pois äitin ja kaksoisveljen luota...


...ja päädyttiin alle parin tunnin ajomatkan jälkeen Hollolaan, jossa tutustuttiin pelottavan jättimäisen vinttikoira Onnin lisäksi myös uteliaaseen Leevi-kissaan...


...ja siihen kaikkein turvallisimman näköiseen kaveriin, Sisuun, joka ei meinannut millään ymmärtää mikä se semmoinen pieni hoiperteleva, alleen ruikkiva rääpäle oikein oli ja miksi se tuntui alati seuraavan sama minne Sisu koitti piiloutua. Ei tajunnut Sisu, että oli ottoisoveljen roolin saanut, kiitos ulkoisten avujensa, jotka pikkuiseen niin kovasti vetosivat.


Yölliset lenkit Hollolassa olivat yhtä jännää seikkailua, kun pihamaata riitti silmänkantamattomiin eikä oikein minnekään uskallettu ypöyksin lähteä. Sai olla emäntä tarkkana askelissaan, ettei tallannut jaloissa pyörivän rääpäleen päälle. Niin, rääpäleen, jolla ei vielä tuolloin ollut kutsumanimeäkään, sen keksimisestä kun oli onnistuttu (luetaan emäntä oli onnistunut) tekemään elämääkin suurempi ongelma.


Kun sitten lopulta nimeksi valikoitui Caro, sen edesmenneen Karo-koiran mukaan, oli yhdestä huolesta päästy. Maailmalla oli kuitenkin vielä paljon yllätyksiä hihassaan eikä pienimpänä täydellinen maisemanvaihdos, jo toiseen kertaan pienen pennun olemassaolon aikana: suunnaksi otettiin Oulu. Oulu? "Onko se jotain uutta syötävää?" mahtoi koira Oulu-sanan toistelua miettiä ymmärtämättä lainkaan mistä ne hämettä vääntäneet ihmiset taas tarinaa keskenään iskivät.


Pitkä oli matka sinne hämmennystä herättäneeseen Ouluun, vaan väliäkös tuolla, sillä Caro oli autoilijakoira jo alusta pitäen. Sillä samalla rohkeudella millä se oli lähtenyt synnyinkodistaan uuden emäntänsä turvallisessa sylissä, se myös istuskeli koko pitkän matkan Hollolasta Ouluunkin omassa autohäkissään vuoroin torkkuen, vuoroin leluillaan leikkien. Eipä poika paineita elämästään ottanut. Nuuskutteli menemään vain.




Oulussa tutustuttiin muihinkin koiriin, mm. sukulaispoika Reetuun, jonka sanoivat olevan joku ihmeen kääpiösnautseri. Reetu vähän leikkisää sakemanninpentua jännittelikin, se kun ei oikein tassulla päin näköä läpsimisen, siis sakuleikin, päälle ymmärtänyt, mutta kyllä sitä yhden yökyläilyn aikana muutamat kerrat hippaa silti leikittiin. Ja kun ei leikitty, keskittyi Caro pentuaikaiseen intohimoonsa, kivien syöntiin. Muutaman kuukauden ajan moista hulluutta kesti, kunnes villitys laantui jääden sille tielleen. Ihmisväki arvosti erityisesti päivää, jona kadunlakaisukoneet saapuivat.


Koirapuistoihin ei vielä siinä pikkuvauvaiässä ollut yhtikäs mitään asiaa, joten uusia tuttavuuksia oli solmittava tylsästi hihnassa tassutellen.




Vastaan tuli jos jonkinmoista koirakaveria, isoa ja pientä, joista osaan törmättiin vain yhden kerran, osaan taasen useamminkin. Suuresta mastiffityttö Bisketistä tulikin yksi vakiotervehtijä vastaan sattuessa, se kun ei mistään höntyillyt, vaikka kovasti tuntui pienestä rääpäleestä tykkäävänkin. Liekö Bisket sittemmin muualle muuttanut, kun emme ole siihen enää kuukausiin lenkeillämme törmänneet.



Eipä ollut kyllä kotosallakaan tylsää, ei sillä. Sen minkä lattialle pissaamiselta, kakkaamiselta, syömiseltä (neljä kertaa päivässä saivat ihmiset penikalle ruokatarjoilua väkertää, voi hurja!) ja nukkumiselta ehti, leikki Caro-pentu lukuisilla leluillaan. Niitä tuntui pursuilevan ovista ja ikkunoista, sillä eihän ihmisväki voinut olla uutta vauvaansa lahjomatta harva se päivä. Ehkä se kaikkein rakkain leluista heti alkuun oli valtava tiikeri, jonka kanssa oli hyvä ottaa painimatsia ja teroitella vähän niitä kulmahampaitakin, jotta olisi sitten tositilanteessa valmiina taisteluun lähiön herruudesta.


Myös kuuluisa puufetissikin sai jo ekan kuukauden aikana alkunsa. Toisin kuin kivien syömisen, on tämän innon laantumista taatusti aivan turha odottaa.


Ja se hihnassa vetäminen. No sehän tietysti aloitettiin kaiken muun meuhkaamisen ohessa myöskin jo tuolloin huhtikuussa. Oi kuinka söpöä se pieni angsti vielä tuolloin olikin. ;)



Sellainen oli siis Caron ensimmäinen kuukausi laumamme jäsenenä. Toisesta kuukaudesta, toukokuusta 2010, kuulette sitten joku toinen kerta, sillä myös tuolloin toi elämä vastaan vaikka mitä uutta ja jännittävää. Sellaista se on pikkupennun elämä: jokainen päivä kuin uusi suuri seikkailu!

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Kissaa ja koiraa kiusataan

Sama mitä tänä sunnuntaina teit, seurasi perässä epätavallisen sinnikäs, märisevähkön ruma ääni. Mäy. Mäy. Mäy. Mäy. Mäy. Ei tullut loppua vaativasta mäykynästä, ei sitten millään. Sittenpä se isäntä kyllästyi (kun emäntä oli ensin komentanut tuskaisesti, että "tee nyt tolle riesalle jotain!", ite tietenkään eväänsäkään liikauttamatta) tarttuen karstaan ja alkaen kammata märisijän turkkia uuteen uskoon.



Ai että se tuntuikin hyvältä, kun Pätkis sitä kauan himoitsemaansa huomiota osakseen sai. Oli vähän niin kuin paratiisiin olisi päässyt tuossa hujauksessa. Samaa ajatteli emäntäkin, ihanan hiljaisuuden vallattua talouden.



Vaan eipä aikaakaan, kun paikalle löntysti koiruus, kuten etukäteen olettaa saattoikin. Mitään ei tällä reviirillä kyllä koskaan tehdä ilman, että koira vähintäänkin tilanteen luonteen tarkastaa. Ronskisti se vaan heitti pitkäkseen Pätkiksen viereen hittojakaan välittämättä vastapuolen epäileväisestä murinasta. Eihän koiraa niinkään se kaunistautuva kissa kiinnostanut, sillä lattialta löytyi jotain paljon jännempää: iso tuppo tuoreita ragdollin karvoja, noms!


Aikansa Pätkis irtokarvoja syövää koiraa jaksoi katsella ja kun mitta täyttyi, kääntyivät karstan uhmakkaat piikit osoittamaan vaihteeksi koiran naamaa. Ai saamari. Tästä ei muuten hyvää seuraisi.




Ja vaikka koira oli päivän siivoussessioiden aikaan päästä varpaisiin jo kertaalleen imuroitu (kyllä vain, koiraparka joutuu sellaistakin rääkkiä täällä hullujenhuoneessa nykyään kestämään), joutui se kuuntelemaan ja kestämään vielä turkin seassa suhisevia piikkejäkin. Ei ollut taaskaan helppoa, ei. No mutta syyttää sai otus siitä kaikesta piinasta vain ja ainoastaan itteään. Mitäs tunki häiriköimään kissanharjaushommia, mokoma nokkava kyylä!

On kai myös sanomattakin selvää, että eipä ehtinyt noista harjaushommista kulua kuin se kymmenisen minuuttia, kun kämpän täytti jälleen se tuttu vaativa mäy mäy mäy mäy. Välillä jopa ihan mäyyyyyyy. Huokaus.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Videokissat

Ihan huvikseni tuossa justiinsa kuvailin kissoja videolle, kun niillä pientä hepulinpoikasta tuppasi lauantai-illan kunniaksi olemaan. Eiväthän ne pösilöt sitten tietenkään mitään kummaa välittäneet juuri silloin tehdä, kun kuvaus rullaili menemään, mutta onpahan nyt jotain kissamaista hengailua tallessa kuitenkin. :)



Nätisti ottaa tuo kamera nuo ympäristön hälyäänet huomioon. Ei meillä sentään oikeasti aivan noin karmea metakka ole mitä video antaa ymmärtää, huh kamala!

Koiruuksia Oulunsalossa

Rästipostausten kimppuun mars!

Siitä on tosiaan jo varmaankin kolmisen viikkoa, kun teimme reissun Oulunsaloon, tarkemmin sanottuna Riutunkarin tuulivoimalapuistoon, jossa emme olleet koskaan aiemmin käyneet. Riutunkarista pääsee autolautalla Hailuoto-nimiseen saareen, jonne pitää kyllä myöskin joku retki joskus tässä kesällä tehdä.


Paikalle eksyimme oikeastaan vähän vahingossa, sillä tarkoitus oli alunperin vain lähteä jonnekin, missä koiruus saisi juosta vapaana tutkimassa uusia maisemia ja missä ihmisväkikin viihtyisi ilman, että tarvitsi koiran tekemisiä koko aikaa tarkasti seurailla.


Noh, syystä taikka toisesta löysimme laumamme tuolta satamasta pelottavien tuulivoimalahökötysten juurelta ja siellähän sitä sitten hillitöntä tuulta uhmattiin ja Caro-poikaa viihdytettiin.



Tosin jos totta puhutaan, hoiti Caro oman viihdytyksensä aika omatoimisesti, sieltä satamasta kun löytyi kuin löytyikin se aina yhtä kiinnostava kapine eli puunpätkä, tällä kertaa lautaisessa olomuodossaan. Puu kuin puu, kaikki käy!

Lauta saapi kyytiä.


Kevyttä leukalihasten treenailua.


"Sää oot kyllä niin PÖLÖKKY!!!"


Epämääräistä koikkelehtimista.

Semmoinen reissu se sitten oli. Nätit oli maisemat ja sinistä merta riitti silmänkantamattomiin, mutta se tuuli olisi kyllä saanut olla olematta. Ensi kerralla kannattaa siis ehkä suunnata jonnekin muualle kuin tuulipuistoon, mikäli ei siitä tuulesta niin välitä. ;)

tiistai 17. toukokuuta 2011

Sopeutuminen jatkuu

Kyllä, on tullut seurattua niin tiivisti noiden isompien kaukaloissa ja toreilla riekkuvien kissaeläimien edesottamuksia, ettei näistä pienemmistä versioista ole ehtinyt pahemmin tarinoita rustailemaan. Nyt kuitenkin pientä päivitystä Sinnin stressitilanteeseen.

Harmiksemme Sinnin turkinhoito-operaatiot ovat taas osittain muuntautuneet stressinpurkusuuntaan eli useamman kerran päivässä kissa nuolee tai nypyttää turkkiaan turhan aggressiiviseen sävyyn. Kyseinen käytös on kuitenkin edelleen ilahduttavan paljon vähäisempää mitä oli ennen parin viikon taukoa Carosta, joten lähellekään lähtöpistettä emme ole tuon probleeman suhteen palanneet. Toivottavasti näin on myös jatkossa.

Myös Sinnin ja Caron välinen toistensa nuuskuttelu ja ystävällismielinen kommunikointi on nykyään päivittäinen ilonaiheemme, ei enää mitään harvojen hetkien herkkua. :) Carokin selvästi alkaa ymmärtää, että kissan reaktiot peilaavat sen omaa käytöstä: jos lähestyy toista rauhassa ja nöyränä, saa hyvin harvoin negatiivisen vastaanoton. Ihmisenkin osallisuus noihin lähestymisyrityksiin osaltaan vaikuttaa. Jos huomaan koiran lähestyvän kissaa liian leikkisällä tuulella häntä heiluen tai kissan ilmeen muuttuvan puolustautuvaksi koiran osoittaessa kiinnostustaan rauhanomaisesti, alan kirjaimellisesti lässyttää eläimille käyttäen vuoronperään kummankin nimeä. "Niiiii....oottehan te "pikku Tinni" kamuja "Calon" kanssa...oottehan?" on äärimmäisen tehokas tapa saada jännittynyt kissa tekemään kiehnäysliikkeitä ja koira laskemaan häntäänsä ja korviaan, niin typerältä kuin moinen lässyttäminen ihmisen korviin kuulostaakin. Mutta mitäpä sitä ei tekisi yleisen rauhan eteen. :D

Päivätorkuilla uudessa lempipaikassa.

Ja on tapahtunut sekin, että Sinni on palannut ihmisten sänkyyn nukkumaan! Vain muutaman kerran (sanotaanko maksimissaan kuudesti) katti on nukkunut sängyssämme koiranpenikan hankkimisen jälkeen, vaikka ennen koiraa se nukkui jos ei nyt joka yö, niin silti hyvinkin usein jaloissamme mitä mielikuvituksekkaimmissa asennoissa. Nykyään koko lauma nukkuu yönsä samassa huoneessa: koira lattialla, Pätkis joko korisängyssään, kiipeilytelineen päällä katonrajassa taikka ihmisten jalkopäässä aivan sängyn kulmalla, ja Sinni lauman isännän tyynyn vieressä, siinä kun on aina vähintään yhden kissan verran tilaa. No okei, ei ehkä ihan Pätkiksen verran, mutta Sinnin ainakin. ;)

PS. Koiramme-lehden toukokuun numerossa on juttua kissojen ja koirien sopeuttamisesta samaan talouteen. Suosittelen etsimään tuon artikkelin luettavaksenne, jos aihe enemmälti kiinnostaa. Sääli, että tuo äärimmäisen hyödyllinen artikkeli ilmestyi meidän kannaltamme vuotta liian myöhään...

tiistai 10. toukokuuta 2011

Saku sammakkona ojassa

Aivan kuin ei olisi jo ennestään iso kasa kuvia julkaisematta niin etelästä kuin jo täältä pohjoisestakin, niin pitihän se kamera ottaa mukaan myös tämän päivän metsäreissulle ja sehän on selvää, että onhan ne tuoreimmat kuvat nyt ihan ensimmäiseksi päästävä julkaisemaan.



Vaikka Oulussa ei olla päästy vielä lähellekään pariakymmentä lämpöastetta (ainakaan meidän paluumme jälkeen), houkutteli jo neljällätoistakin C:llä kuorrutettu tiistai-iltapäivä arvon lenkkeilijät paikalliseen metsään vaatimattomalle kolmen ja puolen tunnin happihyppelylle. Yhteensä kilometrejä taittui noin 6,4 kappaletta eli suht' verkkaisestihan siinä kivikkoisilla poluilla edettiin ja kevätmetsää pällisteltiin, vaikka koko iltapäivä äkkiä ohi hujahtikin.


Ja vaikka ei tällä ihmisellä siinä samoillessa kovinkaan kuuma tullut, niin Carolla tuli sitten sitäkin enemmän, se kun ei luonnossa vapaana kirmailua jaksa koskaan kovin aneemisesti suorittaa. Metsästä löytynyt, vielä osittain lumimuhjuinen oja toi läähättävälle otukselle suuren helpotuksen ja kummasti lisää virtaakin. Toisin sanoen mahdoton hepulihan siitä seurasi!









Siinä mentiin tuhatta ja sataa ensin muhjuista ojaa ja sitten kuivaa tienpätkää kumpaankin suuntaan vesipisarat turkista iloisesti pirskahdellen. Ja taidettiin siinä tohinassa kerran rysäyttää vaihteeksi päin allekirjoittaneen polvilumpiotakin. Menihän siinä vissiin jo melkein kolme viikkoa, kun se mokoma saman tempun viimeksi teki. Juu ei ole mun polvillani mitään toivoa tulevaisuudesta, se on varma se, mutta onpahan sitten vanhainkodissa muutama hauska tarina enemmän kuin niillä viereisissä kiikkustuoleissa hytkyvillä parempipolvisemmilla mummoilla. ;)


Pitihän sitä sitten kuivatellakin vähän, kun otus oli ne pahimmat hepulienergiansa ehtinyt polvilump... juoksemiseen purkaa.


Vaan suottapa se itteään kuivaili, sillä pian oltiin uuden, edellistäkin suuremman ojan äärellä. Ja sielläpäs olikin oikein kunnolla vettä, voi ihanuus ja riemu! Tietäähän sen mitä siitä taas seurasi.




Sieltä kaivettiin taas jumalaton puunkarahka esiin ja sille sitten näytettiin veden yläpuolisia maisemia enemmän tai vähemmän kiivaaseen tahtiin murahdellen, ärähdellen ja vikisten. Aina ei oikein tajunnut mikä osa siitä pärskivästä hässäkästä oli koiraa, mikä taasen puun vartta. Kuvaaja teki kaikkensa ollakseen putoamatta jorpakkoon höttöisiltä ojanreunoilta ja suureksi hämmästykseksemme jopa onnistui yrityksissään, mutta harmi kyllä kovin montaa julkaisukelpoista kuvaa ei ojasessioista, tuosta uroteosta huolimatta, kuitenkaan saaliksi jäänyt...


Koirallamme on sikapossun varjo. Syytä huolestua?

Ja jos oletitte, että se siellä ojassa oli reissun ainoa puulajike, joka Carolta kyytiä sai, niin pahasti väärässä olette, mutta jos jokaisesta tapauksesta tässä erikseen mainitsisin, ei tästä tarinasta tulisi loppua ikinä!