Saku sammakkona ojassa

Aivan kuin ei olisi jo ennestään iso kasa kuvia julkaisematta niin etelästä kuin jo täältä pohjoisestakin, niin pitihän se kamera ottaa mukaan myös tämän päivän metsäreissulle ja sehän on selvää, että onhan ne tuoreimmat kuvat nyt ihan ensimmäiseksi päästävä julkaisemaan.

Vaikka Oulussa ei olla päästy vielä lähellekään pariakymmentä lämpöastetta (ainakaan meidän paluumme jälkeen), houkutteli jo neljällätoistakin C:llä kuorrutettu tiistai-iltapäivä arvon lenkkeilijät paikalliseen metsään vaatimattomalle kolmen ja puolen tunnin happihyppelylle. Yhteensä kilometrejä taittui noin 6,4 kappaletta eli suht' verkkaisestihan siinä kivikkoisilla poluilla edettiin ja kevätmetsää pällisteltiin, vaikka koko iltapäivä äkkiä ohi hujahtikin.

Ja vaikka ei tällä ihmisellä siinä samoillessa kovinkaan kuuma tullut, niin Carolla tuli sitten sitäkin enemmän, se kun ei luonnossa vapaana kirmailua jaksa koskaan kovin aneemisesti suorittaa. Metsästä löytynyt, vielä osittain lumimuhjuinen oja toi läähättävälle otukselle suuren helpotuksen ja kummasti lisää virtaakin. Toisin sanoen mahdoton hepulihan siitä seurasi!

Siinä mentiin tuhatta ja sataa ensin muhjuista ojaa ja sitten kuivaa tienpätkää kumpaankin suuntaan vesipisarat turkista iloisesti pirskahdellen. Ja taidettiin siinä tohinassa kerran rysäyttää vaihteeksi päin allekirjoittaneen polvilumpiotakin. Menihän siinä vissiin jo melkein kolme viikkoa, kun se mokoma saman tempun viimeksi teki. Juu ei ole mun polvillani mitään toivoa tulevaisuudesta, se on varma se, mutta onpahan sitten vanhainkodissa muutama hauska tarina enemmän kuin niillä viereisissä kiikkustuoleissa hytkyvillä parempipolvisemmilla mummoilla. ;)

Pitihän sitä sitten kuivatellakin vähän, kun otus oli ne pahimmat hepulienergiansa ehtinyt polvilump... juoksemiseen purkaa.

Vaan suottapa se itteään kuivaili, sillä pian oltiin uuden, edellistäkin suuremman ojan äärellä. Ja sielläpäs olikin oikein kunnolla vettä, voi ihanuus ja riemu! Tietäähän sen mitä siitä taas seurasi.

Sieltä kaivettiin taas jumalaton puunkarahka esiin ja sille sitten näytettiin veden yläpuolisia maisemia enemmän tai vähemmän kiivaaseen tahtiin murahdellen, ärähdellen ja vikisten. Aina ei oikein tajunnut mikä osa siitä pärskivästä hässäkästä oli koiraa, mikä taasen puun vartta. Kuvaaja teki kaikkensa ollakseen putoamatta jorpakkoon höttöisiltä ojanreunoilta ja suureksi hämmästykseksemme jopa onnistui yrityksissään, mutta harmi kyllä kovin montaa julkaisukelpoista kuvaa ei ojasessioista, tuosta uroteosta huolimatta, kuitenkaan saaliksi jäänyt...

Koirallamme on sikapossun varjo. Syytä huolestua?

Ja jos oletitte, että se siellä ojassa oli reissun ainoa puulajike, joka Carolta kyytiä sai, niin pahasti väärässä olette, mutta jos jokaisesta tapauksesta tässä erikseen mainitsisin, ei tästä tarinasta tulisi loppua ikinä!