torstai 21. toukokuuta 2015

Nita on täällä taas!

Yksi taannoisen Oulu-reissun ehdottomista kohokohdista oli päivä, jona pääsin näkemään Caron vanhan leikkikaverin, nyt jo seitsemänvuotiaan Nitan. Moni pidempään tämän blogin mukana roikkunut lukija varmasti Nitan hyvin muistaakin. :) Ja niinpä se muisti Nitakin meikäläisen, kun pitkästä aikaa kohdattiin: tytsy teki nimittäin hihnassaan oikein kunnon kenguruloikkaa päästäkseen äkkiä moikkaamaan, kun kauempaa jo tervehdyksiä tulijoille huutelin. Voiko liikuttavampaa vastaanottoa olla!? No ei voi. :D Eivät nuo mokomat vaan tuttuja tyyppejä unohda, vaikka miltei pari vuotta (aivan liikaa) ehti edellisestä näkemisestämme kulua.

Nitan ja tämän emännän kanssa suuntasimme siitä sitten vanhoihin tuttuihin lenkkimaisemiin tuoreimpia kuulumisia vaihtelemaan. Hassua oli kuulkaas se, mikään kun ei oikeastaan ollut parissa vuodessa mainittavasti muuttunut. Ei maisemat eikä Nita, joka edelleen rakasti aivan pöljänä keppejä ja ihmisten jaloissa innoissaan kiehnäämistä. Vaan kukapa niihin kauhean - tai kauhian - jänniin keppeihin kyllästyisikään? ;) Nitan kämppis Nana jäi muuten nyt tällä kertaa näkemättä, mutta sekin elää ja voi kuulemma edelleen oikein hyvin. Toivottavasti näen Nanankin seuraavalla kerralla Oulun päässä reissaillessamme.

Mutta mitäpä tässä nyt suotta enempiä höpisemään, kun on kerran kuviakin tarjolla. Tähtenä yksinoikeudella suloisista suloisin Nita, olkaas hyvät! :)
































tiistai 19. toukokuuta 2015

Uusi tyttöystävä!

Joskus onni löytyy lähempää kuin ikinä arvaakaan. :) Se vaatii vain sattumaa, tuuria ja prikulleen oikeaa ajoitusta. Juuri näin meille kävi Caron kanssa viime viikonloppuna. 

Aivan sattumalta kuljimme aamulenkillä reittiä, jota olemme yleensä kulkeneet vain myöhäisinä iltoina "muun maailman jo nukkuessa", ja ohitimme talon, jonka pihalla meille haukahteli hauskan näköinen koiraeläin. Caro, toisen haukusta kierroksia ottaen, pyrki vetämään hihnaa kireälle, joten vaihtelimme sitten jokuseen kertaan kulkusuuntaa rauhoittaaksemme sojokkikorvien välissä suhisevaa painekattilaa. Hyvin tuttua hommaa arjessamme vissiin aina ja ikuisesti. 

Noh, vaikka vetointo hellitti, emme päässeetkään jatkamaan matkaa, sillä koiratalon emäntä putkahti yllättäen paikalle ja jäi kanssamme juttusille. Yleensä jonkun halutessa jutustella kanssamme lenkillä on kyseessä entinen tai nykyinen saksanpaimenkoiran omistaja, ja niinhän tuo oli tälläkin kertaa, että emännällä oli saku ennen ollut. Ja uskomatonta kyllä, tästä johtuen tai siitä huolimatta, saimme kutsun moikkaamaan talouden koiraa oikein pihalle asti! Ei muuten kovin usein tapahdu sitä, että remmirähjää sakua pidetään potentiaalisena leikkikaverina, mutta onneksi löytyy vielä niitäkin, jotka näkevät sen kaiken pöhinän alle piiloutuvan oikeasti kiltin ja seurallisen koiran. Koiran, joka muuttuu aivan toiseksi, kun ei olekaan enää hihnalla kiinni kouluttamisen suhteen huolella tumpeloivassa omistajassaan. ;)


"Äläs kehtaa siinä pullistella. Ei mee läpi tommonen pelleily."


"Mikäs...mikäs se siellä roikkuu?"


"Kuolaa se vaan, ku oot aika herkku näky."
"Aaaaw, ai ku herttasta!"


Ja se meillä aitauksessaan räyhännyt vahtikoira oli prikulleen yhtä kiltti kuin Caro. Kiltimpikin! Se oli puolitoistavuotias Mila, amerikanbulldoggin ja sekarotuisen ajokoiran (jos nuo nyt oikein muistan) sekoitus. Kaunis kuin mikä ja niin hyväluontoinen, että osasi ottaa Caron mölinät ja jäykistelyt vastaan niille kuuluvalla vakavuudella: toisin sanoen ei pitänyt niitä minään. :p Okei, vähän kyllä eleistä päätellen alkuunsa jännitti, muttei varsinaisesti pelottanut, eikä siinä sen vuoksi mennyt pitkään, kun Carokin rentoutui täysin. Niin se menee aina, että rentous tarttuu, ja mitä Milaan tulee, on se kyllä tismalleen juuri sen luontoinen koira, ettei Carokaan koe tarvetta epävarmuuspöhinään tai isotteluun. Leikkityylikin on juuri sitä parasta mahdollista: juostaan täysiä peräkanaa ja painitaan, kun ehditään. Siis juuri sitä, mitä ne leikit aina Nanankin kanssa olivat. :) Tarpeista puheen ollen, tarve mehevännäköisen tytsyn nylkytykseen aktivoitui ensitreffiemme loppuvaiheessa niin suureksi, että siihen piti meikäläisen puuttua. Joku roti ny sentäs sen tuttavallisuuden kanssa, vaikka juttuun tullaankin, hei!


Toiset ovat nättejä, toiset vain uteliaita nuuskijoita.


Vielä vähän jäykähköjä hippaleikkiyritelmiä, mutta siitä se hiljalleen lähti.


Niiku näin!


Ja näin.


Ellei jopa näin!


"Se oli muuten yllättävän hauskaa, eiks vaan?"
"Oli hei! Vois toisteki koittaa."


"Pssssst...etkä sitte unoha mua."
"Ee-eeen, en varmana. Ei kai sua voiskaan, huh huh!"


Kävi siis niin, että vietimme hyvän tovin uusien tuttaviemme pihamaalla ja sovimme tapaavamme pian uudelleen ihan oikeiden treffien merkeissä. Mila on kuulemma Caron tapaan uimahullu, joten päädymme varmasti metsäilyn ja muun yhteislenkkeilyn lisäksi myös rannalle. Sattui vain niin kurjasti, että Caro kehitti itelleen jo uimakauden ekan hotspotin, joten sen vuoksi yhteiset uimahetket saavat odottaa ihon parantumiseen saakka. Onneksi on niitä metsiä, joissa painia ja leikkiä hippaa uuden hauskan kaverin kanssa. :) 

Kevät, on se vaan melkoista ihmeiden aikaa, kun jopa meille löytyy noin lupaavalta vaikuttavaa seuraa ja aivan kotimme läheltä kaiken muun hyvän lisäksi. Mutta emme valita, emme todellakaan, sillä on tätä kuulkaas toivottu ja odotettukin!


maanantai 18. toukokuuta 2015

Puhdasta vihaa

Sitä saa, mitä tilaa. Pätkiksen pesutilaus pitää sisällään puhdasta vihaa. Ja ehkä hieman myös inhoa, epätoivoa, pakoyrityksiä, tärinää, mouruntaa, märkää karvakasaa ja halveksuntaa. Putkistoissa kaikuvia kauhuääniä ihmetteleviä naapureitakin, ehkä? Kaikkea sellaista pientä kivaa, ju nou. Kynsiä ei sentäs tarjoilla. Ei edes jälkinäytöksessä pyyhkeiden keskellä. Siitä on syytä olla kiitollinen. Huhut kertovat, että joissain toisissa tilauksissa nekin kuuluvat hintaan.


























Tapan teiät just. Ihan varmana tapan. *mutinaa*


perjantai 8. toukokuuta 2015

Hei hei, mitä kuuluu?

Moro! :)

Pahimmat kiireet ovat nyt hetkeksi takanapäin, joten ehkä tässä pikkuhiljaa saadaan blogiinkin jonkinlaista eloa. Syytä olisi, kun viime aikojen huimaa päivitystahtia vilkuilee... Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että koneelta on tila lopussa, joten en saa tuoreimpia kuvia edes kamerasta ulos. :p Loppuviikon projektina onkin tuon tilanteen selvittely, ja jos siinä sivussa millään ehdin, rykäisen kasaan yhden "oikean" postauksenkin.




En taida enää itekään muistaa, mitä kaikkea viime aikoina on tullut tehtyä, mutta yksi aivan ehdottomasti parhaista jutuista oli reissu vanhoille kotikonnuille Ouluun. :) Äärimmäinen harmistus vain, että Caro oli jätettävä etelään lomahoitolaan (Kallen hoiviin, tietysti!), koska sen enempää majapaikkamme kuin reissuohjelmammekaan eivät oikein olleet koiralle soveliaita. Hyvinhän Carolla oli hoidossa mennyt, eipä siinä mitään, ja ruokakin oli maistunut huomattavasti paremmin kuin kotipuolessa, minkä voi varmaan laittaa pitkälti sosiaalisen paineen piikkiin. Tokihan sitten kotona piti jättää taas kolmet peräkkäiset ruoat syömättä, vaikka Kallen ja Leon läsnäollessa ruoan syömättä jättämistä oli tapahtunut noin puolentoista viikon aikana vain kerran. ;) Vaan siinäpä paastoilee, jos siltä kerran tuntuu (pölijä!). 

Ai niin, uimakausikin korkattiin Caron osalta heti Oulusta palaamisen jälkeen, joten ei tarvitse noista talviturkkihommistakaan enää murehtia.

Kissat lähtivät, luonnollisesti, mummilalomailemaan ja ovat ite asiassa kyseisellä reissulla edelleen. Pitäisi ne kai hakea takaisin kotiinkin joskus, mutta kun niillä mokomilla on siellä niin täydelliset kissanpäivät, ettei raaskisi moisia keskeyttää. Ehkä se kuitenkin täytyy piakkoin, sillä kohtahan se on jo - woohoo! - veneilykauden aika, mikä tietää lisää kivoja mummilalomia pitkin kesää. :)