tiistai 22. maaliskuuta 2016

Koppa

Haa! Löytyihän se Daltonin mentävä kantokoppa sieltä kirpparilta viimein (ja minä kun olen aina kironnut, ettei sieltä mitään löydä silloin, kun jotain yhtä tiettyä juttua etsii), kun tarpeeksi kauan metsästi. :) Kyseessä on tosin ihan tavallinen koppa eikä mikään painavampien rotujen kannalta ihanteellisin malli, mutta tuolla kyllä pärjää meidän menoissa siihen asti, että se isoille kissoille kaikkein soveliain koppa osuu kohdille. Parempi joku koppa kuin ei koppaa ollenkaan, kaikkia kolmea kissaa kun ei kerralla voi yhteen boksiin survoa. Siinä loppuu hyvin äkkiä kaikilta matkaajilta niin fyysinen tila kuin hermotkin. :p 








Pätkiksen mielestä uusi koppa on oikein sovelias myös isommille kissaroduille, joskin EHDOTTOMASTI vain yhdelle egolle kerrallaan. Dalton oli tuosta jälkimmäisestä tottakai täysin toista mieltä ja tunki Pätkiksen perässä samaan koppaan möyrimään. Arvaatte varmaan, että showhan siitä syntyi. Ja ääntä. Hitosti ääntä. Ruumiita ei ihme kyllä kuitenkaan!












Loppujen lopuksi koppa kelpasi enemmän kuin hyvin kaikille kissoille ja jos tyypeillä olisi asian suhteen jotain sananvaltaa, tuskin niistä kukaan tahtoisi matkalle kimppakopassa, vaan juurikin tuossa uudessa yksityisvaunussa, jossa kukaan ei taatusti murise eikä mätki lättyyn, jos matkakumppani erehtyy vaihtamaan asentoaan toisen mielestä liian tilaavievästi. Dalton on kuitenkin nyt se onnekas, joka pääsee testaamaan koppaa ihan tositilanteessa pienen pääsiäisreissun merkeissä. Siitä lisää tietysti sitten pääsiäisen jälkeen. 

Ja tämän myötä Karvahelvetti vetäytyy pienelle pääsiäistauolle, jonka aikana mietitään iiiiihan toisenlaisia munia kuin mitä meillä on täällä viime viikkoina mietiskelty ja ennen kaikkea rentoudutaan oikein huolella. Ja riehutaan ankarasti toki myös, sillä Carolle koittaa lähipäivinä kauan odotettu leikkauksen jälkeinen vapaus eli viimein loppuu se tylsän ankea talutusremmin kahlitsema ulkoilutouhu. On sitä odotettukin, huh! Mutta niin, ensi viikkoon, sommoro!


Hyvää pääsiäistä kaikille! :)



torstai 17. maaliskuuta 2016

Kiirettä pitää

Sori, mutta me ei ehditä nyt päivittelemään blogia. Meillä on liian kiire odotella, että lätkän playoffsit jatkuvat (toisilla vasta alkavat) ja Pelicans pääsee jälleen tositoimiin. Kuvatodiste, jos ette muuten usko, ja vaikka uskoisittekin:


Huoh... Tää oottaminen ei lopu niiku ikinä. I-KI-NÄ. 
Kaikki muu ois valmiina, mut peli vaan puuttuu.



lauantai 12. maaliskuuta 2016

Ihanan kamalat kaulurit




Kato mitä kivaa mä sain aikaan! :D


Että näin kauan se tötterö Caron menoa kesti: melkein kokonaiset kaksi päivää, vaikkei edes käytetty tuota joka hetki sisällä. :D Mutta joo, halkihan se tänään meni niin, että rapsahti. Saattaa olla, että kauluri sopii Caron kaulaan vielä vähän tiukemmalla asetuksella kuin millä se aiemmin oli, mutta tuskinpa tuo ehjänä niinkään laitettuna pysyy, vaan halkeaa lisää ja onkin sitten täysin roskiskamaa.

Olihan se selvää, että noin käy pian, joten ehdimme piipahtaa aiemmin päivällä Mustissa ja Mirrissä katselemassa vaihtoehtoja. Olin lukenut kehuvia arvosteluja Buster-merkkisestä puhallettavasta kaulurista ja kun myyjäkin sitä vielä omalla noin samankokoisella joskin hieman massiivisemman mallisella koirallaan hyvin toimineeksi kehui (myöskin kastraation jälkeen), niin otettiin Buster matkaan ja Carolle testiin. Kotimatkalla käytettiin Caroa pissalla ja kun oltiin laitettu jo valmiiksi hieman haljennut kauluri koiran päähän, kontti kiinni ja tehtiin lähtöä, onnistui Caro liikkumaan kontissa niin, että tötterö halkesi kiinnikekohdasta kokonaan. No mutta hei, ei hätiä mitiä, sillä meillähän oli nyt uusi Buster!


Onks tää uimarengas, vai?


Ei muuta kuin ilmaa renkaaseen, rengas kaulaan ja kotia kohti. Matkalla hoksasin taustapeilistä, että koira on kyykistynyt rassaamaan jotain osaa itestään takakontissa. Kieltämällä onneksi lopetti, mutta yritti vielä kertaalleen uudelleen jonkin ajan kuluttua.

Ja kotona rassasi sitten uudelleen, jolloin selvisi varmuudella, että ainakin meidän kohdallamme Buster on yhtä kuin kallis kaulakoru: ei niin mitään apua. Caro yltää nuolemaan haavaa ihan tuosta noin vain eikä kauluri suojaa haava-aluetta yhtään, vaikka sitä kuinka mihinkä osaan kaulaa virittelisi. Joten olipa se oikein hyvä hankinta taas, ehhehe. Täytyy yrittää palauttaa se, ellei tässä nyt keksitä jotain ihme konstia, jolla kaulurin saisi toimimaan. Vaikea uskoa kyllä, että jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.

Nyt tässä onkin mielenkiintoinen miettiminen, että millähän konstilla me tuo haava suojataan tulevina päivinä, ellei hankala muovikauluri pysy enää kasassa ja kaikenlaiset vaatteidenompelutaidotkin ovat meikäläisellä luokkaa "ööh?". Että on tämä lystiä, tämä toipuminen! x)


perjantai 11. maaliskuuta 2016

Kuinka eunukeiksi tullaan?

Kuolemanväsynyt blogityyppi täällä, hei! x) 

Juu-u, olipahan ihan vaan piiiikkuisen katkonaista tuo nukkuminen viime yönä, kiitos sen koiran kupoliin asennetun saamarin tötterön, joka kolisi ja kahnasi ja hinkutti milloin mihinkin. Kyllä voi olla hiivatin hankala kapistus se, mutta parempi tietysti sekin kuin koira nyysäämässä tyhjennettyjä nyssyköitään. :p Onhan niitä sellaisia ilmalla täytettäviä pelastusrengastyyppisiä kauluksiakin, mutta vähän epäilyttää, että noinkohan nekään ovat kestävyydeltään ja mukavuudeltaan kummoisia.

Palataan nyt siihen eiliseen päivään kuitenkin. Varoituksen sana: tästä tulee piiiitkä juttu! Haluan nämä reissut itelleni muistiin tarkasti, joten sama ne on tänne auki kirjoittaa, vaikka lukijan kannalta juttu saattaa pitkästyttää.



Odotellessamme omaa vuoroamme ihastuttavan tyhjässä odotusaulassa sai Caro luvan astella vaa'alle ja meinasihan siinä alaleuka vallan lattiaan saakka kopsahtaa, vaa'an lukema kun sanoi, jotta:




Kyllä: 36,4 kiloa! :O KOLKYTKUUS?! 6? Täh..? Ja minä kun luulin, että se 34 tulisi olemaan joku ikuinen vuosikausien mittaisella uhkailulla, kiristämisellä, lahjonnalla ja maanittelulla saavutettu maksimi. ;) Mutta ei, uskottava se on: Caro painaa nyt tuon verran ja luku näyttää tosi hyvältä.


Todiste, että se tosiaan oli vain ja ainoastaan Caro. :D


Meillä oli lääkärille mennessämme käytössä tuo vanha tuttu inhottava kuonopanta, koska emme etukäteen tienneet kuinka ahtaasti ja millaisessa porukassa joutuisimme odottelemaan, mutta eipä sitä pantaa sitten onneksi tarvittukaan. Mutta lähiviikkoina tarvitaan, sillä ulkoilemme mieluiten ilman tötteröä ja kuonopanta on oikeastaan ainoa järkevä tapa estää äkillisiä syöksyjä haavan kimppuun. Kankainen kuonokoppa meillä olisi myös (olen haalinut senkin joskus kirppikseltä ajatuksella "jos nyt joskus sattuisi tarvetta löytymään" kuten nyt löytyi tuolle samaan tapaan hankitulle tötteröllekin), mutten tykkää ajatuksesta, että koiran pitäisi ulkoilla turpavärkki ummessa. Kuonopanta on tötteröä ja koppaa rennompi, vaikka Caro sitä todella syvästi vihaakin.


Pojat odottelemassa vuoroaan. :)


Tämä eunukkikertomukseni on erittäin vahvasti koirakeskeinen johtuen vain ja ainoastaan siitä, ettei Daltonin paikallaoloa meinannut oikein aina muistaakaan. :p Se oli aivan hissuksiin kopassaan koko ajan, ja meikäläisen keskittyessä Caron ohjailuun hoiti isäntä Daltonin osuudet. Sen verran mäkin ehdin Daltoniin keskittyä, että yhtenä hetkenä kurkittiin pikkupojan kitusiin (maitohampaita on lähtenyt jo vaikka kuinka monta ja yksiä kulmahampaita kasvaa tällä hetkellä samassa kohdassa kaksin kappalein), seuraavana kuultiin pieni nukutuspiikin aiheuttama kissamainen soraääni (suomeksi se taisi tarkoittaa: "auts!") ja sitten kakara jo vetelikin pitkää hirttä. Pikkutyypin reissu sujui alusta loppuun ilman mitään draamailua eli se jatkaa Sinnin ja Pätkiksen viitoittamaa tietä helposti hoidettavana kissapotilaana. :)

Dalton siis nukutettiin (ja myös lähtömme jälkeen leikattiin) ensimmäisenä ja seuraavana oli Caron vuoro. Caroa nukutuspiikki kirpaisi oikein kiljahduksen verran ja siinä missä Dalton nukahti ehkä kahdessa minuutissa, kesti Carolla ainakin kymmenen, eikä se sammahtanut täydellisesti ennen kuin oltiin isännän kanssa nostettu poika leikkauspöydälle ja hoitaja laittanut lisäannoksen nukutusainetta suoraan kanyylin koristamaan ranteeseen.


Väsähdit sitte noin mukavasti, vai?


Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin olimme hakemassa poikia kotiin. Odotushuoneessa vuoroamme odotellessamme koettiin aika liikuttavia hetkiä kun kävi ilmi, että erään naisen mukanaan tuoma kopassaan kuopsutellut suloinen pupu oli lähdössä viimeiselle matkalleen. :( Kyllä se vaan tekee aina tosi pahaa, kun kohtaa ihmisiä noiden raskaiden päätösten hetkellä. Niin pahaa, että monesti on tullut tänäänkin pupua emäntineen surkein mielin mietiskeltyä ja oltua entistä kiitollisempi siitä, että omien eläintemme asiat ovat ainakin pääsääntöisesti kunnossa. Ei ole mikään itsestäänselvyys se.

Niin, se hakuhomma. Jos oli tuonti onnistunut sujuvan huolettomasti, niin aivan toista oli haku. Eläinpotilaita tuntui olevan odottelemassa enemmän kuin hoitavaa henkilökuntaa oli paikalla ja se parin seinän takaa kantautunut omituinen mölinä ja ujellus, jota hädin tuskin eläimen ääneksi tunnisti, no se oli isoon häkkiin lukittu ja aivan täydessä pöllyssä makuullaan huojunut Caro. :D Eläessäni en ole kuullut koirastamme sellaista ääntä lähtevän enkä kyllä nähnyt otusta muutoinkaan siinä kunnossa: silmät harittivat kuin tyyppi olisi juuri ollut tripillä jossain toooooodella kaukaisessa galaksissa ja kun se näki hoitajan ja meikäläisen astuvan huoneeseen, pääsi kurkusta aivan uudenlainen rähisevähenkinen haukunta. Meinasi vissiin, että nyt pelotellaan nuo tunkeilijat hiivattiin ja ehkä syödäänkin ne, jos uskaltavat lähemmäs. Ihan vakuuttava esitys se oli kyllä, niistä hulvattomasti harittavista silmistä huolimatta. Suunnitelma kuivui kasaan sillä samaisella sekunnilla, kun aloin jutella pojalle ja kyykistyin ojentamaan kättä kalterin välistä. Tunnistihan se samantien emännän äänen ellei jopa olemuksenkin ja lähti könyämään ylös. Hoitaja avasi portin ja otus rymysi siihen meikäläisen jalkoihin huojumaan ja jatkamaan omituisia äännähtelyjään. Raasu. Hoitaja irroitti pian etujalan kanyylin (Caro-parka joutui olemaan varuilta kuonokoppa päässä) ja laittoi koiran kaulaan kotoa tuomamme tötterön.

Kuuloaistimme iloksi samassa tilassa kanssamme oli myös kiljahteleva kääpiövillakoira, jolle Caro myös avasi ääntään oikein huolella aina niinä satunnaisina selkeinä hetkinä tajutessaan, että paikalla oli joku muukin koira (eli ärrrrrrrr, karmea vihollinen!!!). Ja oli siellä kaiken mölyn keskellä myös silmät suurina kopassaan möllöttänyt Dalton-parka. Herkempi kissa olisi saanut ikuiset traumat noista kahdesta sekopäisenä mölyävästä koirasta, mutta onneksemme Dalton on Dalton, eikä mölyistä hätkähdä (toisin kuin omista naruleluistaan, ehhehe!)

En voinut mennä pöllyssä rähisevän eunukkimme kanssa etuovesta, koska olisimme joutuneet kulkemaan toiselle koiralle varatun ahtaan toimenpidehuoneen läpi, joten saimme ohjeistuksen käyttää sivuovea. Muuten kiva, mutta sivuovi oli painava kuin synti ja sen takana odottivat jäiselle asfaltille johtaneet korkea-askelmaiset betonirappuset. Kiva! :p Yritä siinä nyt pitää yksin ovea auki jättimäinen tötterö päässä horjuvalle koiralle, joka pakittaa karkuun niin portaita kuin ahdasta ovenrakoa, ja toivoa, ettei koira päätäkin sännätä paniikissa ohi ja sitten ollaankin jo porukalla pää halki ja jalat poikki siellä asfaltilla. 


Se tunne, kun elämä on rankkaa.


Öööö...surrurrur...


Ihme ja kumma, selvisimme kuitenkin, ja matka autolle sujui yllättävän hyvin Caron edetessä kuin juna. Oman auton se tunnisti heti ja lässähti takakontin eteen jalat harallaan istumaan. En lähtenyt yrittämään potilaan takakonttiin nostamista yksin, ettei vaan sattuisi mitään. Ei mennyt onneksi kauaakaan (koska meillä meni niin kauan sen saamarin päälle puskevan oven kanssa :D), kun isäntä saapui perässä Dalton ja hoito-ohjeet mukanaan. Niin ja ne Caron kipulääkkeet, joita eivät melkein edes muistaneet mukaamme antaa. Sanoinko jo, että siellä asemalla oli kevyttä hässäkkää? ;)


Kotihoitajia piisaa.


Toipilaissa on eroja.


Toiset ovat pihalla, toiset rasittavia. ;)


Kotona otus lässähti lattialle ja nukahti kuin virtanapin OFF-asentoon painaen paikkaan, jossa se makaili monta tuntia putkeen. Ja täysin oireeton Dalton oli oikea riesa isolla R:llä, sillä se ei olisi millään antanut Carolle nukkumisrauhaa, vaan yritti kiipeillä koiran päällä ja tunkea koiran tötterön sisään telttailemaan - ihan koko ajan. :D Monen tunnin väännön jälkeen se viimein uskoi hätistelyjämme ja antoi koiran olla rauhassa ilman puuttumistamme asiaan. Ralli alkoi kuitenkin uudelleen nukkumaan käydessämme eikä meille jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin sulkea makuuhuoneen ovi ja Dalton sen ulkopuolelle. Yö sujui sen jälkeen katkonaisella unella, mutta sentään kissavapaasti.

Mitähän vielä... Ruokaa Caro sai (pienehkön määrän) myöhään illalla oltuaan jo pidemmän aikaa tolkuissaan ja iltalenkki sujui rauhallisissa merkeissä kuonopannan korvattua tötterön. Pikkupakkasen ansiosta Caron haavaa peittänyt liimaside pysyi kastumatta yöllä, muttei enää tänään, joten se on otettu nyt pois. Haava ei iloksemme vuoda ja näyttää muutenkin tuoreutensa huomioon ottaen siistiltä. Pitää kovasti varoa, ettei se hankaudu suojaamattomana rikki. 


Tänään käytiin ihan metsässä asti aamulenkillä (hihnassa tietty). Olo oli vähän jännä. :p


:D


Caron vointi noin muutoin on hyvä eli kotona hieman väsähtänyt, mutta ulkosalla turhankin vilkas eikä vähiten sen pinnaa niin pirusti venyttävän kuonopannan takia. :p Aamulla otus herätti meidät aika aikaisin vikisemällä ja läähättelemällä, joten arvatenkin sillä oli jonkinasteisia kiputuntemuksia. Kipulääke aamuruokaan sekoitettuna helpotti aika pian ja sen jälkeen päivä on sujunut rauhallisesti. Ensimmäiset hännänheilutuksetkin vastaanotin tuossa iltapäivästä, jee! :) Caro on saanut olla tänään useamman tunnin ilman tötteröään, koska se on suostunut kanssani mukisematta sellaiseen diiliin, että haavaa ei näpelöidä ja koko ajan pysytään emännän tiukasti valvovan silmän alla, eikä haahuilla nurkan taakse juonimaan. Hyvin toimii toistaiseksi, joten jatketaan tällä rennommalla linjalla niin kauan kuin yhteispeli toimii. Yöllä tötteröä on harmi kyllä pakko pitää.

Ei kai tässä muuta enää? Juttua tuli hirmuisesti ja kirjoittelen Caron toipumisesta tietysti lähiaikoina lisää moneen otteeseen. Daltonin toipumisestahan ei ole mitään kerrottavaa, se kun tuntui olleen ennallaan jo ennen kuin eläinlääkäristä kotiin lähdettiin. :p 


torstai 10. maaliskuuta 2016

Toipilaat

Kirjoitan tänään vain tällaisen pikapäivityksen ja huomenna paremmalla ajalla lisää (tämänpäiväisen kohkauksen jälkeen ei keskittymiskyky edes kunnon päivitykseen riittäisi :p), mutta siis:

Pojat ovat nyt molemmat kotona toipumassa ja leikkaus meni kummankin osalta hyvin. Dalton on käytännössä aivan ennallaan ja syö kuin hevonen, kiitos kiusallisesti väliin jääneen aamuruoan. :D Carolla oli lääkärilausunnon mukaan runsasta tihkuvuotoa leikkauksen aikana ja näin jälkikäteen suositeltiin hoitamaan haavaa painelemalla sitä jääviileäpussilla, jotta vuoto varmasti tyrehtyy kokonaan. Haava on peitetty liimasiteellä, jonka toivotaan pysyvän paikallaan 1-2 päivää, mutta jos side kostuu aiemmin (ja mikäs sen todennäköisempää näillä loskakeleillä, huokaus...), niin sitten se poistetaan aiemmin. Tätä kirjoitellessani Caro on edelleen aivan tööt ja nukkuu varmasti pitkälle iltaan. Siinä missä leikkaus nukutuksineen oli Daltonille lastenleikkiä, kestää Carolla paljon kauemmin. Toki nukutusaineiden määrätkin huitelevat aivan eri sfääreissä, joten ihmekös tuo, jos päässä hieman heittää ja uni maistuu. ;)

Tämä ilta kuluu lähinnä valvoessa Caron heräilyä ja hätistellessä aivan liian tungettelevaa ja itsepäistä Daltonia pois isomman toipilaan kimpusta. Siinä sitä hommaa nimittäin piisaa, Dalton kun on täysin vakuuttunut siitä, että sen on PAKKO päästä ison jännän tötterön sisään venkoilemaan, kun kerran isovelikin saa siellä aikaansa viettää. 

Mutta siitä ja kaikesta muusta lisää huomenna. Nyt meillä levätään ja toivutaan. :)





keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Säikähdys ja häkkisuunnitelmia

Keskiviikko eli The Tuplaeunukkioperaation aatto. Joo-o, huomenna sanotaan yhteensä neljälle kulkuselle "hei hei!" Operaation odotteluaika on mennyt suhteellisen vikkelään ja mikä parasta, Caron pissat ovat olleet ihan normaaleja eivätkä lainkaan punaisia, joten sillä osastolla on kaikki okei.








Daltonilla taasen on ollut vähän hankalampaa. Se nimittäin säikähti eilen illalla aivan kuollakseen yhtä tuiki tuttua lelunaruaan eikä ole toipunut järkytyksestä kunnolla vieläkään. Tilannehan oli aivan absurdi: kissa nuuski eteisessä suljettua ovea ja katsahti sitten taakseen aivan normaalisti. En tiedä mitä se oikein luuli selkänsä takana lattialla lojuneen lelunauhan paikalla näkevänsä - varmaan jonkun käärmeen mallisen kummituksen -, mutta tuon vilkaisun jälkeen kissaa vietiin olohuoneeseen niin että tanner tömisi ja lelut vain ilmassa lentelivät. :D Vilkas mielikuvitus on iloinen asia ja silleen! Ei voi mitään, että nauratti ja naurattaa edelleen, kun sitä suhahdusta pääsi aitiopaikalta seuraamaan ja se näky mieleen syöpyi. x) 


Kummitus? Ei kai taas?




Nooh, eilinen ilta ja vielä tänäänkin on katseltu epäluuloisena hiippailevaa, tuttuja asioita hätkähtävää (ai kauhee! Villasukka, iik!) ja ympäristöään tarkkailevaa kissaa, mutta on nähty myös leikkimistä ja normaalia vessassakäymistä, joten eiköhän tuo hölmöläinen näkyjen näkemisestä toivu ennalleen, kun elellään ihan niin kuin tähänkin asti. Tätä kirjoitellessa se kehrää tuossa kainalossa varsin tyytyväisen oloisena torkkuen.




Paraskin koulukuva. Ei tällä hymypoikapatsasta kyllä heru...


Aurinkoinen ja loskan täyteinen kevätpäivä on saanut mietiskelemään myös parvekeasioita. Meillä on aika hankalan avonainen ja korkeahko parveke, jonka täysin kissaturvallinen verkottaminen olisi sekä hirvittävän haastavaa, raivostuttavaa ellei jopa vaarallista, joten olemme pohtineet josko kissojen parvekeulkoiluratkaisuksi kävisi jonkinmoinen häkkisysteemi. Sinnin ja Pätkiksen kanssa pärjäisi edelleen ilman verkkoa, mutta kiipeilyintoinen Dalton on aivan eri juttu eikä sen kanssa oteta riskejä. 

Jonkinlainen kompostiverkkohäkki olisi ehkä ihan riittävän hyvä väliaikaisratkaisu ja sinne saisi mahtumaan pienen raapimatelineen, jollainen pitää toki kunnon häkissä virikkeenä olla. Mitään puukehikkoista häkkiä ei lähdetä värkkäilemään kuitenkaan, hakusessa kun ei ole mikään monivuotinen kiinteä viritelmä. Tässä on varmaan ainakin kuukauden verran aikaa ennen kuin päivälämpötilat selvästi nykyisistä nousevat, joten suunnittelu- ja toteutusaikaa riittää yllin kyllin.


Ääää! Täällä on ny aiiiiivan liikaa kissaaaaaaaaaa!!!


Ärsytt...syt...zyt...zzz...zzzzzzzz......




Kevään piikkiin voi laittaa senkin ihmeen, että Sinni kipusi tänään Pätkiksen viereen kiipeilytelineen huipulle eikä Pätkis edes syönyt kaveriltaan päätä irti. Ooh! Vähän närkästynyttä murinaa kuului alkuun, mutta pian tilanne rauhoittui ja siinä ne päätyivät nukkumaan yhdessä monta tuntia yhteen pötköön. Niin harvinainen tapahtuma tuo tuollainen on (tapahtuu max. neljä kertaa vuodessa), että aina se on maininnan ja etenkin kuviksi ikuistamisen arvoinen.

Joo, siinä kai ne tärkeimmät tältä erää. Sitten vaan peukkuja pystyyn, että huominen leikkaus sujuu kumpaisenkin pojan osalta hyvin. Luotto on kyllä sen suhteen korkealla, lääkäri kun on ennalta tuttu ja osaavaksi todettu. :) Eniten jännittää muistammeko keräillä nukkumaan mennessämme kaikki syömiset lattialta pois, pojat kun eivät saisi syödä mitään 8-10 tuntia ennen operaatiota, ja tullaanko me tulevan kahden viikon aikana hulluiksi, Caro kun ei saisi ulkoilla vapaana ennen tuon ajan päättymistä. Huh, pää leviää jo pelkästä ajatuksesta. ;) Lohduttaudumme sillä, että kun Caron haava on viimein kunnolla parantunut, on kevät siinä vaiheessa hyvässä vauhdissa ja saamme alkaa haaveilla ensimmäisistä ihanista uimareissuista, jotka toteutuvat ehkä jo huhtikuun puolella. Ja tietty aivan hykerryttävistä Kickbike-lenkeistä myös, kunhan tuo loska ja jää haihtuu pois kastelemasta ja liukastuttamasta. Voi huhtikuu, tulehan jo!



maanantai 7. maaliskuuta 2016

The Punnitus

Meillä ei kiloja kyttäillä - ja sen kyllä huomaa! (Siis isäntäväestä huomaa, muttei eläimistä. Köh. Parempi niin päin, luulisin?) Tänään iski silti sellainen inspiraatio, että pitääpäs punnita nuo kissat pitkästä aikaa, että tiedetään oikeasti, mikä niiden painoero on. Caroa sen sijaan on hieman haastavaa kotioloissa punnita, joten koitetaan muistaa suorittaa mittaus torstaina, kun matkaamme eläinlääkäriin kastraatioreissulle. Eiköhän se paino siinä totutussa noin 32-34 kilossa edelleen möllötä. Sutjakka poika. Saa nähdä vaikuttaako leikkaus pojan ruokahaluun millään tavalla, sillä jos siitä nyt sattuisikin muuntautumaan ahmatti, niin se ei meidän tapauksessamme olisi niinkään harmi kuin iloinen yllätys, vaikka mitään tukevaa köntsää en pojasta siltikään halua. Aika näyttää, miten käy.


Sori, häntä ei enää mahu!






Niin, ne kissojen painot. Punnittiin Sinni ja Dalton pienellä ja tarkalla elintarvikevaa'alla, joka mittaa painon aina 5 kiloon asti. Eipä riittänyt Pätkikselle se asteikko. ;) Pätkis joutui kohtalaisen epävakaan ihmisvaa'an armoille, joten emme voi arvottaa punnitustulosta ihan prikulleen samalle viivalle muiden kanssa, mutta eiköhän se "suunnilleen"-tuloskin meidän piireissä kelpaa. Täytyy hommata joku parempi vaaka joskus jostain.



Ja ne tuloksethan olivat:


Pätkis 5,6 kg

Sinni 3,620 kg

Dalton 3,731 kg







Kyllä vain: Dalton on mennyt viimein Sinnistä ohi! \o/ Sillä on esim. niin mötikkämäinen pää, että jo pelkästään se painaa ne ratkaisevat 100 grammaa lähintä kilpailijaansa enemmän. Oma tarinansa ovat jättimäiset tassut sekä häntä, joka kasvaa pituutta ehkä sentin yössä. No kasvaa kasvaa! ;) Ikää pojalla on tosiaan tällä hetkellä viikkoa vajaa puoli vuotta, jos sillä iällä nyt sen kummempaa väliä on, ja yleisolemus sellainen kuin kasvavalla maine coonilla olettaisi olevan: jämerä, muttei tukeva. Tyyppi syö ja polttaa kaloreitaan hillumalla minkä ehtii, ja vaikuttaa kaikin puolin terveeltä kissanuorukaiselta. Toivottavasti näin on jatkossakin. 




Oikeanpuolimmainen silmä vaikuttaa tosin rähmivän silloin tällöin normaalia oletusarvoa enemmän ja olen epäillyt sen olevan kytköksissä ajoittain aika tuulisiin metsäreissuihimme, joskaan en ole siitä aivan varma. Voi olla, että silmä on toista silmää herkempi viimalle ja alkaa vuotaa altistuttuaan sille. Ei se mikään ihme olisi, sillä vaivaahan tuuli herkkäsilmäisiä ihmisiä myös. Täytyy seurailla tuota silmähommaa, joka ei onneksi ole nykyisellään mikään jatkuva ongelma, vaan ilmenee silloin tällöin.




Ihan priima ei ole pojan toinen korvakaan, sillä siitä puuttuu pieni palanen. Ja se on puuttunut siitä ainakin 11-viikkoisesta asti eli siitä kerrasta, kun kävimme poikaa ensi kertaa katsomassa (tsekkasin asian ottamistani valokuvista), joskin vielä tuolloin ajattelin loven johtuvan vain hassusti harittaen kasvaneista korvakarvoista enkä perehtyny asiaan sen kummemmin, ovathan omatkin luonnonkiharani aina ihan mihin sun sattuu viksallaan. Ja sen verran raisuja olivat ne Daltonin sisarukset - Daltonin omaa raisuutta yhtään väheksymättä - ettei ole kamalan vaikea arvata mitä tuolle korvalle on elämän ekoina viikkoina käynyt. :D Isännän ja itteni mielestä korvan lovi tuo pojan olemukseen vain maskuliinista särmää, koska mikäs "Dalton" se sellainen olisi, joka ei olisi yhtään kolhuja elämässään ottanut? 

Vaan tulipa mieleen, että mitähän ne ovat tuollaisista noissa kissanäyttelyissä mieltä? Että onko oletettavasti ei-synnynnäinen lovi korvassa isokin virhe? Virallisestihan tuo poika on näyttelytasoinen, joten sillä vaan mietin. Mitään aikomuksia näyttelyjen suuntaan meillä ei ole ollut, mutta jos joskus sellainen kertaluontoinen reissu alkaisi yllättäen kiinnostaa, niin turhahan sitä olisi mennäkään, jos heti antaisivat kengän kuvaa persuuksiin, kiitos epäsymmetristen korvien.




Takaisin painojuttuihin. Pätkis on ottanut kilojaan takaisin niistä ajoista, kun olivat Sinnin kokeellisen eliminaatiodieetin vuoksi rajoitetulla ruoalla, mutta huippulukemiin taitaa olla yli kilon verran matkaa, ellen nyt aivan väärin muista. Ei se ruokansa ahmiminen ja sen vuoksi puklailu ilmeisesti nälässä tuota karvaturveloa pidä, tarpeeksi usein kun muistaa santsata. :p Pätkis on saattanut painaa enemmänkin vuodenvaihteen hujakoilla, sillä se on viime kuukausien ajan liikkunut hurjan paljon enemmän kuin ennen pennun saapumista ja sen aktivoitumisen luulisi myös painossa näkyvän. Yleiskunto on kohonnut varmasti, vaikkei Pätkiksestä tule koskaan mitään sporttista vauhtihirmua, vaikka miten aktivoisi. Perus ragdoll.

Niin ja Sinni on siis jälleen pienin kissa talossa. Paino on pysynyt suunnilleen samoissa lukemissa vuosikaudet, joten ei mitään muutosta sillä osastolla. Sinni syö luonnostaan kohtuudella ja liikkuu Pätkiksen tavoin ahkerammin kuin ennen Daltonia. Mikään hillitön menijä ei sekään yleensä ole, mutta aina toisinaan ja erityisesti viime päivinä se on hepuloinut kuin mikäkin nuori villikko. Mikä lie kevätvillitys iskenyt sillekin. ;)



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Kantokassin uusi elämä

Kissakersamme ei oikein arvosta tuota talvea. Kylmä meinaa kuulemma hangessa kökötellessä ja tallustellessa tulla, vaikka turkki aina vain tuuhentuu (irtokarvaakin on lähtenyt jo parin viikon ajan!) ja varmasti lämmittää paremmin kuin ensimmäisillä metsäreissuillamme. Mieluummin se sylissä tai kopassa olisi kuin hyistä maailmaa omin tassuin tutkimassa. Hoksasin sitten sattumalta, että meillähän on yksi joskus kissanpedinkin virkaa toimittanut kankainen kantokassi, jota voisi ulkoillessa hyödyntää. Helpompi siinä on kissaa kantaa kuin isommassa muovisessa kantokopassa tai sylissä kädet väsyen. Kantokassin sisäpuolella on kuminauhan päässä keikkuva pistoolilukko, johon valjaat saa kätevästi kiinni, joten ei sen uumenista tuosta noin vain voi karatakaan, jos sellainen ajatus sattuisi mieleen juolahtamaan.










Ollaan nyt pari kertaa tuota kassia testailtu ihan noin niin kuin tuossa oikeassa käyttötarkoituksessaan ja kiva se on ollut niin kantajan kuin matkustajan mielestä. :) Paljon lämpöisempikin se on kuin muovinen kantokoppa, jossa tuuletusaukkoja on enemmän kuin omiksi tarpeiksi tähän vuodenaikaan.

Muovisista kantokopista puheen ollen: sellainenkin meille on hankittava tässä piakkoin, sillä eipä mene kauaakaan, kun meillä on kaksi isohkoa kissaa ja pikkuinen Sinni, eivätkä ne todellakaan tule mahtumaan keskenään yhteen isoon kantokoppaan. Ruumiita tulee, jos ne sinne yhtäaikaa survotaan. :p Tarvitaan siis uusi, tukevarakenteinen ja tarpeeksi iso koppa, joka kestää mahdollisesti jopa kymppikiloista kissaa, mutta joka mahtuu kuitenkin kätevästi auton takapenkille toisen kopan ja mahdollisten muiden matkatavaroiden kanssa, takakontti kun on pääasiassa Caron valtakuntaa eikä sinne sen vuoksi suurta tavarakasaa saa mahtumaan. Ei ole mikään itsestäänselvyys se kantokopan kestävyys, mitä noita nettiarvosteluja lueskelee... 

Vanha koppamme on tutuilta käytettynä saatu (ostettu alunperin koiralle) ja ollut tosi hyvä kahden kissan kantamiseen, joten periaatteessa toinen samanlainen voisi olla toimiva hankinta. Ottaisin silti enemmän kuin mielelläni vastaan vinkkejä myös toisenlaisista hyviksi todetuista kopista, joihin n. 10-kiloinen eläin mukavasti ja turvallisesti mahtuu. :)

Ja nyt lumisateisten ulkoilukuvien pariin, hus hus!

PS. Carolla on enää tuon Kallen vanha vihreä heppapallo, sillä huonoon kuntoon mennyt musta pallo sai lentää roskiin kuukausi takaperin. Mennään tuolla vihreällä nyt niin kauan kuin se kestää.











































Kiitti mulle riitti!