sunnuntai 21. helmikuuta 2016

Kylässä (ja ikäviä uutisia)

Viime viikonloppuna Dalton pääsi näkemään Kallen ja Leon ensimmäistä kertaa, kun lähdettiin käymään poikien luona kylässä. :) Ovat muuten rivitalolaisia nykyään, joten nykyisestä asuinsijasta johtuen kuvia Caron ja Kallen yhteisistä heppapalloilusessioista ei ole blogissa viime aikoina näkynyt eikä varmaan tulla enää näkemäänkään, rivitalojen pihamaat kun eivät sitä villiä heppapalloilua sen enempää kuin yhteisulkoiluja oikein suosi. Niin, Caro pääsi tietysti mukaan myös ja yllärinä paikalla oli myös mäyris Roosa, tuo äksy ja silti niin suloinen kahdeksanvuotias neitirouva, joka on omiaan pitämään allekirjoittaneen ikuista mäyriskuumetta elossa. 


Eteishärdelli. :D


Saapumisoperaatiot ovat hauskoja.






Ja niin... Suureksi ikäväkseni on tähän samaan syssyyn kerrottava, että Kallen ja Leon koti on nykyisellään kissaton Leevin siirryttyä kissojen taivaaseen jo tuossa viime vuoden lokakuussa. Leevi sai elää 16 tervettä vuotta, kunnes täysin yllättäen halvaantui eikä mitään ollut tehtävissä. Vaikka loppu menikin tosi kurjasti, on oltava kiitollinen siitä, että terveyttä riitti monen kissanelämän edestä. Ei ole yhtä hyvä tuuri kaikilla, ei tosiaankaan. Leevin ei tarvinnut lääkärissä rampata, vaan se sai keskittyä koirien tapakouluttamiseen (ja voi kuinka monta koiraa se ehtikään pitkän elämänsä aikana ruotuun laittaa!) ja reviirin vahtimiseen rakkaassa ulkotarhassaan (toki se sisälläkin aikaa paljon vietti, mutta tarha oli se ykkösjuttu aivan viimeisimpiä vuosia lukuun ottamatta). 

Leevistä jäi muutamia ennenjulkaisemattomia kuvia, joita haluan vielä joku päivä blogiin laittaa, joten muistellaan komeaa Leeviä tuolloin hieman lisää. On poika sen ansainnut. :) Tämän julkaisun PITI keskittyä vain kyläreissuumme, mutta koska joku olisi varmaankin kysellyt Daltonin ja Leevin kohtaamisesta, niin tuo valmiiksi viivästynyt suru-uutinen oli parasta kertoa viimeistään nyt. Olen kuitenkin varma, että jos Dalton ja Leevi olisivat ehtineet tavata, olisivat nuo sosiaaliset pojat tulleet hyvin juttuun. Leevihän olisi niin mielellään kaveerannut Sinnin ja Pätkiksenkin kanssa, mutta tytöt olivat tuttuun tapaansa "hivenen" epäsosiaalisia. :>








Niin, se kylähomma. Daltonista jäi talteen vain muutama kuva, koska se vietti puolet reissumme ajasta joko vähintään puolittain piilossa sohvan takana tai sitten vieressäni sohvalla tarkan valvonnan alla (koirien vuoksi). Koirat - Caroa lukuun ottamatta - olivat alussa hyvän tovin suljettuina toiseen huoneeseen, jolloin Dalton uskaltautui tutkimaan olohuonetta jonkin verran. Roosan haukahdukset oven takana havaitsemalleen arkkiviholliselleen Carolle säikyttivät Daltonia aina sen verran, että se juoksi heti varuilta sohvan taa tai muuhun nurkkaan piiloon.














Koirien päästyä vapaiksi jokainen kävi sanomassa hyvinkin nätisti nenäpäivää sohvalla olleelle uudelle kissalle, kunnes Kalle keksi yllättäen, että Dalton onkin ihan kamalan pelottava. Niin pelottava, ettei sitä uskalla edes katsoa silmiin saati istua viereisellä sohvalla. :D Ihan mielenkiintoista sinällään, kun kissa vain nökötti koko ajan paikallaan kaikessa rauhassa. Roosan mielipiteet kissanpennun suhteen tuntuivat vaihtuvan alun epäilyttävyydestä myöhemmän vaiheen "miltähän toi maistuis?" -aatoksiin. Kyllä oli mäyrisakka niin jännittyneessä ja virittyneessä mielentilassa kissaa tuijottaessaan, ettei olisi tullut mieleenkään jättää niitä kahden kesken. Kissarukkaset oltaisiin saatu haltuumme hyvin vikkelään ja niitä ei nyt haluttu. Hampaiden välissä vinkuvaan kanaan oli Roosan taas tyytyminen. :p Leo suhtautui kissanpentuun yllättävän välinpitämättömästi eli muutaman kerran nuuskivat ja siinä se. 

Kokonaisuudessaan vierailu oli oikein onnistunut. Dalton oli odotetusti ja tuttuun tapaansa uudessa tilanteessa varautuneen tarkkailevainen, muttei pelokas, ja uudet tervehtimään tulleet koirat se nuuski ennakkoluulottomasti läpi. Että ihan hyvin voidaan mennä porukalla toistekin. ;)

Tähän pitkän jutun loppuun vielä muutama kuva Roosasta, jonka kanssa kaveerattiin pienen lelunviskelyhetken merkeissä. Ja onhan se nyt niin ihana vanha kärtty, voi kauheeta sentäs!










Aaaw!



tiistai 16. helmikuuta 2016

Kalteva torni

Tapahtuipa eräänä päivänä viime viikolla... 

Sen piti olla aivan normaali siivouspäivä, mutta sillä erotuksella, että päätin imuroida isoimman kissatelineen yläpetiä myöten eikä sinne asti millään ylety, ellei kaada telinettä kallelleen. Ja sen kun tein, niin eikös siinä heti ollut Dalton tunkemassa olomuotoaan suoraan tapahtumien keskipisteeseen. Sehän ei tosiaan imuria pelkää, vaan on tässäkin asiassa Caron kaltainen: imuri lähinnä kiinnostaa ja ihastuttaa. Jo me ollaan ehditty Daltonin turkkia vähän imuroidakin ja tyyppi piti sitä hassuna leikkinä. Kohta se varmaan jonottaa yhdessä turkkinsa imurointia rakastavan Caron kanssa imuroitavaksi pääsemistä aina noina siivouspäivinä, katsotaanpas vaan!

Siitä kallelleen kaadetusta kissatelineestä vielä. Se ihmetytti kissaporukkaa siinä määrin, etten millään raaskinut nostaa telinettä takaisin pystyyn heti imurointihomman jälkeen, joten varmaan ne sen pari tuntia telineen luona ja lähistöllä haahuilivat. Nähtiin kiipeilyä, loikoilua, nuuskintaa, vaanimista ja kissatappeluita. Jälkimmäisistä seuraa kuvia toiste, kaikkea kun en tähän samaan juttuun viitsi laittaa. Keskitytään nyt siihen kiipeilyyn ja muuhun haahuiluun, niissäkin kun on aivan tarpeeksi actionia yhdelle päivälle.


Ruuhkaa orrella.


Nyt on muuten ihan tosissaan jännää.


Miksei tää vois olla aina näin, hä?


Ei niin mitään ongelmaa ottaa tuossa pienet torkut. Ja se otti myös.


Oman elämänsä orava.


No MÄÄ en kyl oravoi. EN. En ees kato sinnepäin.


MINÄ ORAVOIN!!!111


Makoisa käärme saapui myös paikalle.


Ja öh, häipyi myös.


Jaaaaa-ha! Että TONNE se meni.


Mä sulle katoamistemput näytän!


Ja sulle näytän tassua.


Kas näin!


Vähän poseerausta vielä...


...ja se jännyys oli sitten siinä. :)


maanantai 15. helmikuuta 2016

Kakku

Mihinkäs ja miksikäs sitä toimivaa reseptiä vaihtaisi? Näin ollen Caron viimeviikkoinen synttärikakku ja samalla ilta-ateria oli se perinteiseltä Arabian lautaselta tarjoiltu nakein kuorrutettu maksalaatikkokakku, johon siroteltiin tällä kertaa vielä pienet hippuset kissanruokaa ja lähikaupan suppeasta koirannamivalikoimasta poimitut herkkutikut. Enkä kyllä muista milloin viimeksi tuo koira olisi iltaruokaansa niin innolla vartonut, että oikein inisi ja suupielet kosteina keittiötasolla tarjoiluaikaansa odottanutta annostaan tapitti. Mutta ihmekös tuo, kun moista herkkua tarjoillaan vain kerran vuodessa. Vähemmästäkin se pieni herne siellä isojen korvien välissä innostuu!












Valmista tuli!


torstai 11. helmikuuta 2016

Haaste: Kissarotusuosikkini

Pikkupedot-blogin Piivi viskaisi Karvahelvetin suuntaan haasteen, joka onkin haaste isolla H:lla: pitäisi kertoilla omat suosikkirotunsa, jotka kuuluvat kansainvälisen kissaliittojen kattojärjestö FiFe:n rotukategorioihin (eli ilmeisesti vain yksi suosikki jokaisesta kategoriasta). Niin, minähän olen tietoisuudeltani aivan saapas, mitä tulee eri kissarotuihin, sillä olen tunnetusti kissoja omistava koiraihminen, joka luettelee kevyesti 150 koirarotua, mutta jolle 15 kissarodun ulkoa muistaminen aiheuttaisi puolen päivän mittaisen tuskan. :D Onneksi tämän haasteen kanssa saa käyttää Googlea, joten tyhmä koiraihminenkin hommasta selviää, haha!

Aloitetaas! (Rodun nimet ovat linkkejä rodun kuvaukseen Suomen Kissaliiton sivuilla)





Kategoria 1



Mikä ylläri!

Ragdolleista on siinä mielessä kaksijakoiset fiilikset, että rodun luonnekuvaus kertoilee helposti sopeutuvasta, seurallisesta ja koiramaisesta kissasta, mutta noh, mikä esim. on se "koiramainen"? Onko se yhtä kuin aina kaikkeen valmis saksanpaimenkoira Caro vai kuin venäjänvinttikoira Leo, joka makaa aamusta iltaan heräten suunnilleen vain syömään ja vessahommiin, vaikka oltaisiin luonnon helmassa veneilemässä? ;) Sinällään siis aika huono määritelmä rodulle, koska yhtä oikeanlaista koiramaisuutta ei ole olemassakaan. Koiramaisuus oli rodun ulkomuodon lisäksi kuitenkin yksi merkittävimmistä tekijöistä, joiden vuoksi rotu alunperin kiinnitti huomioni ja alkoi kiinnostaa.

Meidän Pätkiksen koiramaisuus ilmenee ehkä niin, että sitä voi pitää tuolla metsässä vapaana, koska se pysyttelee mielellään lähellä ihmistä (vaan sanopa tämäkin jostain vahvasti saalisviettisestä koirasta, joka painelee horisonttiin ekan pupun nähdessään. :D) ja se osaa käydä metsässä tai kesken autoilureissun jonkun rauhallisen levähdyspaikan laidalla pissalla. Rotukuvauksen mukainen "koiriin yleensä helposti sopeutuva" se ei kuitenkaan missään nimessä ole ja se on yleisesti ottaen muutenkin aina säikky, joskin myös utelias. Pätkiksen ensireaktio kaikkeen ja kaikkiin on yleensä erittäin epäileväinen ellei jopa vahva "EI". Ihmisten seurasta se pitää huomattavasti enemmän kuin toisista eläimistä, joten sen elämä olisi varmasti omasta mielestään täydellistä, jos se saisi elää ainoana kissana yhden ihmisen lähes jatkuvan huomion keskipisteenä. Se ei koskaan kyllästy silittelyyn, jutteluun tai nuotin vierestä laulamiseen.

Tässä kohtaa onkin vähän vaikea sanoa onko Pätkis rotumääritelmänsä vastainen vai ovatko ragdollit loppupeleissä tunnistettavissa vain ulkonäöstään sekä seurallisuudestaan ihmistä kohtaan. Pitäisi tuntea henkilökohtaisesti useita ragdolleja voidakseen tietää paremmin ja olisi pitänyt tuntea Pätkis pennusta asti tietääkseen onko se ollut aina samanlainen vaiko onko jokin asia vaikuttanut sen pentuaikoihin niin, ettei se olekaan ihan niin rento kissa kuin ragdollien mainostetaan olevan ja mitä ne ehkä yleisesti ottaen ovatkin. Vai ovatko, oi armon muut ragdollien omistajat?





Kategoria 2



Coonit, ah! Muutaman vuoden mittainen kohtalaisen aktiivinen virtuaaliperehtyminen cooneihin johti lopulta oman pennun hankintaan, enkä voisi olla kyllä enempää tyytyväinen valintaamme niin rodun kuin yksilön suhteen. Maine coon on tällä kokemuksella meille se The Kissarotu. :) 

Toki Dalton on vielä pentu emmekä tiedä vielä pitkään aikaan millainen aikuinen siitä kasvaa, mutta luonteeltaan se on äärimmäisen sosiaalinen, utelias, rohkea, ahne, röyhkeä, poikamainen ja kyllä, se kyseenalaisen koiramainen sillä tavalla, jolla toivoinkin. ;) Caroa se pitää vertaisenaan eikä pelkää hypätä kaksin levitetyin tassuin kiinni koiran päähän samalla sen korvaa nakertaen ja se ymmärtää samantien Caron antamat varoitukset, jos leikki menee liian rajuksi tai ahneus ohjaa sen liian lähelle Caron ruokakuppia ruokavarkaus mielessään. Ei meillä muut kissat ymmärrä noita Caron eleitä, mutta Dalton hoksaa heti. Se on mielestäni aika hyvä osoitus koiramaisuudesta: että ymmärtää koiran elekieltä ja kunnioittaa sitä. Esim. Pätkis on ymmärtänyt sen lähes poikkeuksetta väärin. 

Seurallisuudessa ainakin tuo Dalton on aivan omaa luokkaansa, oli seurallisuus sitten ihmistä tai koiraa kohtaan osoitettua. Pentu on mukana aivan kaikessa eikä koskaan voi lähteä kotoa tai saapua takaisin ilman, että eteisessä mukana on myös Dalton yhdessä Caron kanssa. Ollaankin naurettu isännän kanssa, että meillä on nykyään kaksi koiraa ja tällä menolla Daltoniakin viedään kohta pissalenkeille omassa hihnassaan. :D

Ja voi hyvä elämä miten puhelias voi kissa olla! Kuulemani mukaan rotutyypillistä tämäkin. Dalton juttelee niin muille kuin yksinään ihan jatkuvasti, eivätkä ne äänet ole mitään sellaista, mitä ollaan koskaan ennen kissojen suusta kuultu, vaan jotain aivan avaruudesta asti tulleen kuuloista. Yksi Daltonin käytetyimmistä äänistä kuulostaa pelottavan samalta kuin jo edesmenneestä TV-sarja 24:sta tutuksi tulleen CTU:n toimistopuhelimen hälytysäänen alkuosa, näin ehkä helpoimmin selitettävissä oleva mainiten. Kaipa se sitten saa jotain salaisia tehtävänantoja, jotka tuolla äänellä kuittaa ja ryntää sitten tekemään vaaditun laisia kolttosia.

Maine coon on rotuna suurikokoinen aivan kuten ragdoll ja muhkea turkki vain lisää vaikutelmaa massiivisesta koosta ellei jopa tukevuudesta. Aivan kuten koirarotujen kohdalla, myös kissoissa tuo massiivisuus viehättää pienuutta enemmän. Jos verrataan vuosien takaista nuorta ragdollia ja nykyistä pentuikäistä maine coonia, on Pätkis ollut aina huomattavasti haluttomampi kiipeilemään tai tunkemaan itteään ahtaisiin paikkoihin kuin Dalton, jolla hirveä hinku kaikkialle, minne voi vaan ehkä edes teoriassa mahtua tai ylettyä. Tässä kohtaa rotumääritelmät pitävät - ainakin vielä ja omasta kokemuksesta - hyvin paikkansa: coonit ovat aktiivisempia ja kokeilunhaluisempia kuin ragdollit. Toki aika näyttää, mihin se aktiivisuustaso asettuu. Laskee nykyisestä varmasti.





Kategoria 3



Tässä(kin) kategoriassa itteäni kiinnostavia rotuja on vain yksi, villieläintä muistuttava bengali. Se oli muuten rotuvalintaharkinnassamme yhdessä ragdollin kanssa ennen Pätkiksen (ja Sinnin) hankintaa, mutta ajatus taisi kariutua ragdollia hankalampaan saatavuuteen sekä rodun aktiivisuuteen, joka on ehkä hieman liian vaativaa tasoa omaa elämäämme ajatellen, jos tarinat rodusta pitävät paikkansa. Pätkiksen kohdalla on nähty, että hajontaahan rodun kuin rodun sisällä piisaa. :p Bengali on komea rotu kaikin puolin, mutta en enää näkisi sitä kovinkaan varteenotettavana vaihtoehtona omassa taloudessamme.



Kategoria 4


Tässä kategoriassa oli useita vaihtoehtoja enkä yksinkertaisesti pysty valitsemaan vain yhtä nykyisen rotutietämykseni perusteella. Valinta perustuu puhtaasti ulkonäköön:




Kyllä, kaikki valintani ovat kaljuja nakukissoja! Tässä nyt varmaan viimeistään huomaa, ettei se ole se muhkea turkki, joka kissoissa muhun vetoaa. ;) Mainitsemani rodut ovat omaan silmääni äärimmäisen kiehtovia kaikessa karvattomuudessaan ja muotoilussaan, ja mm. Instagramin puolella seurailen jonkin verran näiden rotujen edustajien profiileja. Rujolla tavalla kauniita kissoja. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että karvattomuus vaatii kaikenmoisia ihonhoitotoimenpiteitä aina rasvauksesta pesuihin, enkä varmaankaan ite sellaista puunaamista jaksaisi. Ihailen siis kauempaa, mutten varsinaisesti haaveile omaksi. :)



FiFe:n ulkopuoliset rodut

Täh? :D



keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Ystävämme kortisoni

Sinnin kutinakuulumisia, vaihteeksi.

Kuten joku ehkä vielä muistaa, sai Sinni tuossa joulukuun alussa kortisonipiikin pitkäaikaisia kutinaoireitaan hoitamaan, ja aivan kuten yli vuosi takaperin edellisen piikin kohdalla, kortisoni auttoikin heti poistaen KAIKKI epänormaalit kutinat. Turkki alkoi kasvaa huminalla takaisin vatsaan ja raajoihin, eikä minkäänlaisia rapsuttelusta ja hampailla nyppimisestä aiheutuvia arpia enää syntynyt. Vaikutus kesti jokusta päivää vajaa kuukauden ajan. Toiveissa oli jopa pidempi vaikutusaika, mutta mitään takeita ei ollut eikä annettu. 




Noh. Tuon ekan kuukauden aikana meille muutti Dalton ja samalla, kun käytettiin pentu rokotuksilla, sai Sinni uuden piikin niskaansa. Kuitti sanoo annoksesta näin: Depo-Medrol 40 mg/ml 21 ml. Samainen annos kuin ensimmäisellä kerralla. Samalla reissulla saimme matkaamme myös reseptin tablettimuotoiseen kortisonikuuriin, sillä tiedossa oli, ettei tuo uusikaan piikki tulisi olemaan vaikutuksineen ikuinen ilo.

Vajaa kuukausi toisesta piikistä ja kutina osoitti jälleen vaivihkaista paluutaan. Haettiin apteekista jo vuodentakaisilta hoitoyrityksiltä tuttua Prednisolonia (5mg). Ostin vain yhden purkillisen sen sallitun kolmen sijaan, koska olin jo heti alkuunsa kovin skeptinen. On meillä nimittäin nähty ennenkin, kuinka pistos on tehonnut kutinaan, mutta tabletti - edes isolla annoksella - ei, paitsi jos kissa on tullut suuresta annosmäärästä niin väsyneeksi, ettei yksinkertaisesti jaksa pysyä hereillä eikä sitä myöden nyppiä ja nuolla ihoaan rikki. Se nyt ei ole ratkaisu eikä mikään, tarkoitus kun on elää normaalia elämää eikä nuokkua jossain horroksen ja valveen rajamailla. 

Ja niin, eipä auttanut tablettikuuri nytkään. Ekat viisi päivää annostusohje oli 1,5 tablettia kerran päivässä ja sen jälkeen 1-1,5 tablettia joka toinen päivä kolmen viikon ajan. Kutina oli kuitenkin tehnyt vaivihkaisen paluun jo piikin vaikutuksen loputtua viis veisaten mistään tableteista. Sinällään ihan jännä, tablettien kun pitäisi olla teholtaan piikin kaltaisia, mutta näin ei ainakaan Sinnin kohdalla ole ollut.




Noin puolentoista viikon verran me tuossa odoteltiin, josko tabletit sittenkin auttaisivat, mutta kun ei, niin pirautinpas sitten tänään lääkärille kysyen jatkotoimenpiteistä. Päätimme testata seuraavaksi Atopica-nimistä liuosmuotoista lääkettä, jonka pitäisi auttaa nimenomaan tuollaisiin atooppiselle iholle tyypillisiin kutinaoireisiin. Vuosi sitten tehtyjen testien mukaan Sinnillä ei ole atopiaa, mutta kaikki siihen kyllä viittaa, ruoka-aineallergiakin kun on jo pois suljettu (testein ja eliminaatiodieetein) samoin kuin stressi ja mitä näitä nyt oli. Ihmisillekin se toki voisi olla allerginen, mutta siihenpä ei auttaisi mikään lääke, sellaista kun ei ole tietääkseni edes keksitty ja ihmisen olemassaoloa on "kohtalaisen" haastavaa välttää, eh.

Atopica-reseptimme on lunastettavissa apteekista huomenissa, joten haemme sen ja aloitamme käytön samantien. Atopicassa on kortisoniin nähden joko hyvin vähän tai ei ollenkaan sivuoireita (toki ainahan noita erikoistapauksia löytyy), joten sen pitäisi olla kortisonia turvallisempi apu kutinaan. Ja jos se ei auta, mietitään sitä kortisonipiikkiä jatkuvampana hoitona uudemman kerran. 

Jos jollain on kokemuksia tuosta Atopican käytöstä kissan kutinaan liittyen, niin kuulisin erittäin mielellelläni lääkkeen tehokkuudesta ja varsinkin siitä, jos sen seurauksena on ilmennyt jotain ongelmia. Osaisi sitten pitää Sinniä paremmin silmällä vastaavien juttujen varalta. :)

Jatkamme aiheesta myöhemmin!


tiistai 9. helmikuuta 2016

Se on jo KUUSI!

Niin hämmentävää, uskomatonta ja vaivalloista kuin se onkin ymmärtää, täyttää Caromme tänään jo KUUSI VUOTTA! Mihin nämä vuodet ovat oikein hujahtaneet?! Siis muuhun kuin siihen yleiseen päättömään sähläykseen, josta Caro - ja ehkä vähän allekirjoittanutkin - parhaiten tunnetaan? Köh. Me emme aikuistu. Vanhenemme tahtomattamme ehkä, mutta ankeaan aikuistumiseen emme suostu. :D








Vaan kovin ovat olleet opettavaisia nämä kuluneet vuodet ja kiitollinen täytyy olla, kun on saanut opiskella koiranomistajan arkea juuri Caron kanssa. :) Eipä ole helppoa aina ollut, mutta sitähän se on: oppiminen sen kuuluisan ja suuresti suosimani kantapään kautta. Nyt, kun poika on ehtinyt kuuden vuoden ikään (KÄÄK!), alkaa tuntua, että alamme saavuttaa hiljalleen jonkinasteista syvempää yhteisymmärrystä sen suhteen mitä kumpikin osapuoli toiselta haluaa. Ja tämä lähinnä siksi, että omistajaihminen alkaa viimein päästä kärryille siitä mistä naruista tuota otusta kannattaa vetää saavuttaakseen haluamansa lopputuloksen, ja kuinka sen kanssa jos nyt ei marssita voitosta voittoon, niin ainakin minimoidaan mokat. Ne uudet ja vanhojen toistot.






Tärkeintä on pyrkiä kehittymään, koska koskaan ei näissä asioissa täysin valmiiksi tulla. Koira itessään on osoittanut suurta oppivaisuutta, mutta eihän se mitään opi, jos hihnan yläpää ei tiedä mitä ja miten opettaa, eli käyttää sekaisin vähän kaikkia mahdollisia koulutuskeinoja ilman mitään selkeää linjaa. Neuvoja ja erityisesti niitä omasta mielestään kaikkitietäviä neuvojia on maailma pullollaan, eikä se pahaa tee, kun niitä edes sivukorvalla kuuntelee, mutta se on lopulta vain ja ainoastaan omistajan homma päättää mitä linjaa noudattaa. Sillä kukapa muu sen oman koiransa parhaiten tuntisi kuin se oma omistaja? No ei niin kukaan. :)




Ja minä, omistaja, sanon tällä kuuden vuoden mittaisella Caro-kokemuksellani, että meillä asuu muuten aika hitsin hieno kuusivuotias! :) Ei aikuinen, muttei enää mikään ihan kakarakaan. Höntylä, jolla on aivan liikaa kuulevat korvat, levottomat jalat ja kurkussa vissiin joku innostumisesta aktivoituva kiljuvaa ja haukahtelevaa ääntä päästävä pilli. Mölyapina. Urpo-Pertti. Uimamaisteri. Pallo- ja keppihullu. Hullu vähän muutenkin. Silleen juuri sopivasti soveltuakseen asumaan meidän muiden pöpien kanssa täällä Karvahelvetissä.


Paljon onnea, Caro! 



maanantai 8. helmikuuta 2016

Se hiton takki

Kyllä vain. Dalton joutui pukeutumaan siihen noloon pallerotakkiin sittenkin uudemman kerran. Voi kakara raukka. :p Totesin nimittäin kotitesteissä, että poika on kasvanut edellisestä takkikokeilusta sen verran, etteivät nuo hihat lipsahdakaan pois paikoiltaan enää ihan niin helposti kuin aiemmin, joten sama se nyt on sitkutella tuolla takilla, kunnes se jää pieneksi - ja sehän tapahtuu varmasti parissa kuukaudessa.

Viikonloppu tarjoili meille yhden kivan pakkaspäivän tulevan viikon saderäntäkautta odotellessa, joten pakattiin isännän kanssa pojat autoon ja hurautettiin metsään, kun siellä sai happihypellä vielä suht' kuivin vermein, mitä nyt tassut ja lahkeet vähäsen kastuivat lumen keskellä möyriessä. Daltonin takki pysyi päällä hyvin koko ajan, mikä johtui varmasti isolta osin siitä, että suurimman osan metsäilyajastamme penikka vietti sylin lämmössä tiiviinä, viltin suojissa tuhisevana kissaburritona.


TAAS tää takki?!


Jo ny on...sanonko kuule, jotta MIKÄ?








Haiset ihan oudolta. Eiku siis näytät. Näy-tät.


Kiitti vaan.


En oikein arvosta.












Lämmin kissaburrito.