sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Sisäkissasta villieläimeksi...

...tai ainakin melkein. :p Tässä teille kolme kännykällä kuvattua videota (pahoittelen, kun tuo yksi on niin turkasen pieni kuvattuani sen "pystysuunnassa". Näkyy toki isompana, jos katsotte YouTuben puolella) viime kuulta, jolloin Pätkis pääsi elämänsä ensimmäiselle (tai ainakin elämänsä ensimmäiselle meidän laumamme jäsenenä, tarkennetaan, sillä sitä aiemmista reissuista en kummoisia tiedäkään) peltolenkille Caro seuranaan. Äänestä päätellen suuri ja avara maailma herätti paljon lennokkaita ajatuksia, mutta millaisia, se jääköön jokaisen ite pääteltäväksi. Sinniä emme mukaan ottaneet ihan siitä tutusta syystä, että homma olisi mennyt sen osalta pelokkaana heinikossa kyhjöttämiseksi toisin kuin Pätkiksellä, joka totisesti ymmärtää, mikä on se pääpointti siinä harvinaislaatuisessa vapaa-ajanvietteessä nimeltä "kävelylenkki luonnossa".










torstai 20. syyskuuta 2012

Koirapuistossa

Tiistaina allekirjoittanut vähän tärähti. Vaikka päivälenkkimme ovat normaalistikin tyyliä "mennään sinne minne polku sattuu johdattamaan" eli kotoa lähtiessä ei voi koskaan tietää mistä ittemme löydämme, en olisi ikinä arvannut meidän päätyvän sillä kertaa koirapuistoon, edellisestä kerrasta kun oli varmaankin jo vuoden päivät kuluneet.


Hiljaista on, toisinaan.


Koirapuistot tuppaavat olemaan hieman kaksipiippuisia paikkoja. Jos sattuu hyvä tuuri, puisto tarjoaa koiralle turvallisen paikan korvienvälihöyryjen purkuun ja ehkä jopa uusia kavereita puiston ulkopuolellakin treffailtaviksi. Huonolla tuurilla puisto on typötyhjä, ihmiset ja/tai koirat "täysin eri planeetalta" (käytöstavat, omistajien suvaitsevaisuus erilaisia koiria/luonteita kohtaan jne.) ja kotiinviemisiksi saa vielä täitäkin. Noh, me ei olla täitä tai muutakaan vaivaa tähän mennessä saatu, mutta niistä muista eläväisistä riittäisi kyllä marmatusta useamman postauksen varoiksi, jos tämä sellainen blogi olisi - mutta eipä ole, jos hys hys niistä kitinöistä heti alkuunsa. ;)


On täällä joku joskus ollut, hajusta päätellen.


Puistoon saapuessamme meinasin ensin, etten uskalla mennä ollenkaan, puistossa kun köpötteli iäkkään oloinen labbisnarttu kera vanhan mummelin. Ei mikään ihanteellinen yhdistelmä heti alkuun, Carolla kun sitä virtaa piisaa eikä vanha labbis ehkä moista arvostaisi. Pahennusta emme tahdo tahallaan aiheuttaa. Noh, päätettiin koittaa silti, mummelikin kun puistoon seuraa kaipaili eikä näyttänyt hermostuvan, vaikka Caro kohtasikin labbiksen ensi alkuun aidan takaa karvat pystyssä rähisten. Ihme jännitettä moiset aidat kyllä luovat ja samahan se on toki pelkän talutusremminkin kanssa.

Kuten aina ennenkin (ja aina uuden koiran puistoon saapuessa), oli Caron aluksi istuttava ja rauhoituttava paikallaan ennen kuin sai luvan mennä tutustumaan mummokoiraan. Helpottaa kummasti sitä alkupöhinää, vaikka kyllähän se silti nuoren jullikan tavoin karvat ja häntä pystyssä jäykistellen uudet koirat kohtaakin sama kuinka pitkään joutuu odottamaan. Liekö päästään tuosta keljusta lähestymistavasta ikinä eroon, tiedä häntä, sillä ainakaan vielä en ole keksinyt miten moinen tapahtuisi. Labbiksen kanssa homma sujui kuitenkin tosi hyvin, se kun ei nuoremman koiran jäykistelyistä hermostunut, vaan oli tosi ymmärtäväinen. Rauhallisuus tarttui äkkiä Caroonkin ja ainoastaan muutamaan kertaan piti muistutella, ettei sitä tassua sinne niskan päälle edelleenkään asetella eikä noin muutoinkaan tarvitse kuvitella jäykkänivelisen ikäneidon painikamuksi soveltuvan.


Kukas se sieltä on tuloillaan?

Kerrankin kaveri, jonka rinnalla Caro näyttää lähes tukevalta. :D


Painikamujakin toki saatiin, sillä melko pian "mummokoirakon" lähdettyä asteli areenalle mainiolla nimellä paiskattu sakemanni/pystykorva/porokoira-mix Jurri. :p Hyvin pian oli selvää, että pojat ovat kuin kaksi marjaa: harrastavat samanlaista keskenkasvuista, joskin harmitonta urostelua vieraille ja mikä hassuinta, ikäeroakin tyypeillä on vain kuukauden verran. Toisinaan siis painittiin ja äristiin niin maan julmetusti, ja jo minuutin päästä kaivettiinkin vuorotellen samaa kuoppaa tai "jahdattiin" naapuriaitauksen kettuterrieriä aidan vierustaa myöden hurjaa vauhtia peräkanaa kiitäen. Kyllä siinä melkoinen haukku männikössä kaikui, uskokaa pois. Nauratti myös erään pikkukoiran omistajan ilme, kun hän pääsi oikein aitiopaikalta aidan takaa sitä raisuinta ja äänekkäintä poikain mittelöä todistamaan. Hän vissiin meinasi, että kohta tulee ruumiita ja hämmentyi, kun siinä Jurrin emännän kanssa vieressä vain naurettiin, että onpa noi meiän pojat kyllä täysiä vatipäitä, kun tuolla tavalla toisiaan koittelevat. :D Mutta niin, eivät ne pojat olleet "tosissaan", joten ihan huoletta saivat mähistellä ja saavat tehdä niin tulevaisuudessakin, jos satutaan puistossa kohtaamaan.


On niissä vaan jotain samaa. :p

Ei perskeles, tonne ku pääsis...

"Elä kehtaa huutaa." "Jaa mää vai?"


Aiemmin mainitun kettuterrierin lisäksi aidan takana pikkukoirapuolella nähtiin tosiaan myös pari muuta pienempää koiraa, joista ei kyllä suurta iloa meille ollut, ne kun keskittyivät pelkkään makoiluun eivätkä kauhukaksikkoammekaan kummemmin huomioineet. Jurri kyllä sitkeästi naapuriaitauksen tyypeille mielipiteitään huuteli, mutta Caron into moiseen hiipui vikkelään, mitä jopa hieman ihmettelen, mutten pahaksi toki pistä. Otuksen korvien välissä tapahtuu siis selvää kehitystä ja tuossa saatiin siitä taas yksi todiste, jihuu! Turha räkytys on, noh, turhaa. :p


Jurrilla riittää asiaa.

Päivän lehtiä lukemassa.

Jurri ottaa hepulia uusista tulijoista, Caro ei enää jaksa. :p

Eikö ne tullukaa meiän puolelle? No höh...


Mustavalkean penikan (rodusta ei ole aavistustakaan) ja keskikokoisen snautserin saapuessa puistoon alkoi meidän pojalta olla jo panokset lopuillaan, oltiinhan me oltu hösäämässä siinä vaiheessa jo yli pari tuntia. Sitkeästi pentu Caroa leikkiin haastoi, mutta touhu meni kyllä aika väsyneeksi nujuamiseksi. Puisto oli siis tehnyt tehtävänsä ja oli aika alkaa suunnitella kotiin suuntaamista. Lähtöä suunnitellessamme puistoon saapui vielä energiaa pursunnut bokserinarttu, mutta sen kanssa Caro ei kummemmin veljeillyt, mitä nyt kävi ne tutut alkurähin...tervehdykset hoitamassa. Bokseri päätyi muutenkin hyvin pian toiseen aitaukseen aiheutettuaan jonkinmoisen rähinäepisodin, kun taisi olla pikkuisen liian päällekäyvä mustaa pentua ja snautseria kohtaan. Caro ei rähinään osallistunut, vaan seurasi tilannetta kauempaa (ja arvatenkin olin pojasta tosi ylpeä taas, kun osasi pysytellä sivussa kahakasta, vaan niinhän se osaa aina, että eipä siinä mitään uutta sinällään).


"Leikitäääään!!!" "Eiku emmää jaksa enäääääää..."

Taas iski sensuuri. Mitäs aina tuulettaa, niih.

Vähän on väsy, kun ei peuhutouhu enää nappaa.

"No vähän voin sun kanssas kuoppaa kaivaa, mut painimaan en ala, ettäs tiiät, penikka!"


Loppujen lopuksi viivyttiin puistossa huimat kolme tuntia. No kun kerran mennään, niin ollaan sitten kunnolla. :p Pitää kai se joskus taas uudestaan mennä, kunhan meikänörtti vaan jaksaa tsempata ittensä tarpeeksi sosiaaliseen olotilaan. Carolta jos kysyttäisiin, kuuluisi koirapuisto jokapäiväiseen rutiiniimme, se on varma se. Ei siis passaa kysellä siltä yhtikäs mitään... ;)


maanantai 17. syyskuuta 2012

Yksi lappari, kiitos!

Syysmyrskyn narisuttaessa oululaisten ikkunankarmeja on jälleen sopiva hetki paeta menneen kesän muisteloihin. Tällä kertaa vierailevana koiratähtenä loistaa turkiltaan melkoisen muhkeahko poika nimeltä Pyry. Pyry on hippusen verran alle 7-vuotias suomenlapinkoira tuolta Itä-Suomesta ja meillä oli isännän kanssa kunnia viettää kyseisen turvelon kanssa aikaa menneenä kesänä Saimaan rannalla matkaillessamme, Pyryn emäntä kun sattuu olemaan kamujani suunnilleen sieltä dinosaurusten ajoilta alkaen (juu, terveisiä vaan sille toiselle fossiilille! ;D). Ja taisinpa olla aikoinaan osallisena tuon pienen pojan nimen keksimisessäkin, mikä oli muuten huomattavasti helpompaa puuhaa kuin nimen valkkaaminen omalle koiralle, hoh! 

Caro jäi reissumme ajaksi tuttuun ja turvalliseen Hollolan hoitolaan, koska Pyry ei kuulemma toisista uroksista oikein perusta eikä välitetty ottaa selvää pitääkö moinen huhu paikkansa myös meidän rääpäleemme ollessa reviirille tunkeutujan roolissa. Helpompi noin kaikkien kannalta. Pois se minusta, että myös pieni irtiotto hurtan omistajan arjesta, aina silloin tällöin, tuntuisi kierolla tavalla jokseenkin vapauttavalta. ;) Älkää vaan Carolle kertoko...





Hengailu muiden kuin oman koiran seurassa on melkoisen ovelaa puuhaa, sillä kaikenlaiset erot toisen ja sen oman koiran rinnalla totisesti huomaa. Selkein ero Caron ja Pyryn välillä sen itsestäänselvän ulkonäön lisäksi on kiistatta ruokahalu, sillä sitähän Pyryllä totisesti piisaa! Aivan sama, mitä nokan eteen tuodaan taikka jätetään tuomatta, "kaikki" käy. Kun omistaa ite koiran, joka ei edes naudan luuta suostu syömään, ellei kyseistä luuta otukselle alkuvaiheessa hieman murusta ja kädestä pitäen syötä (kyllä, naurettavaa!), ja joka suunnilleen joka toinen päivä käy ruokakupillaan vain tylsistyneenä tuhahtamassa, on suorastaan hulvatonta seurata sivusta koiruutta, joka syö villit marjatkin varvuista. :p Ei tulisi kuuloonkaan, että Carolle moiset kelpaisivat, perhana.

Se noista eroista nyt kuitenkin, niistä kun riittäisi jauhettavaa vaikka maailman tappiin asti. Saatte nyt seuraavaksi/lopuksi katsella kuvia Pyrystä sen meikäläinen turhan jauhamisen sijaan, että olkaatten hyviä vaan!
















sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Uimassa

Tänään Oulussa paisteli aurinko lämpötilan kohotessa lähes 15 asteeseen (erinäisten hallaöiden jälkeen aika luksusta!), joten syntiähän se olisi ollut, jos oltaisiin jääty sisälle lorvimaan. Sen takia survaistiinkin kaasu pohjaan ja huristeltiin aina tuonne Jääliin asti, missä pönöttää rivi isoja koirien uittamiseenkin soveltuvia hiekkamonttuja. 


Kauhistus, sehän on hepo!


Monttujen laidalla sijaitsee myös heppatalli, joten aina silloin tällöin siellä täällä nuo kopotitkin hölköttelevät ja vettä roiskuttavat, mutta eivät millään tavalla riesaksi asti. Tuolla käyminen on kuntoilun lisäksi hyvää sopeutustreeniä Carolle, jonka mielestä hevoset ovat hyvinkin luonnottomia otuksia, koira kun ei niitä oikein missään koskaan näe. Tänäänkin piti toki muutamaan otteeseen haukut vähänkään lähemmäs eksyneille koneille huudella, vaan ei kyllä enää lainkaan niin suurieleisesti kuin mitä vielä esim. vuosi sitten heppoja kohdatessaan. Kyllä se näköjään jotain oppii (hitaasti, mutta varmasti, kuten omistajansakin... ;) ). 

No mutta juu, hauska reissu oli, otus ui tapansa mukaan vimmatusti kuin mikäkin iso karvainen kala ja turkkia kuivateltiin rannalla hyvä tovi ennen kotimatkalle suuntaamista. Puhukoot kuvat nyt puolestaan tästä eteenpäin!


Vesipetoa ei pidättele enää mikään.

Pallokin muistui mukaan reissuun.

Yöööörgh!

Hepulikohtaus kahleissa (kun piti hetken aikaa varoa niitä lähenteleviä hepoja).

Purje pystyssä jortsuun.

Saalista palauttamassa.

"Yhyy, mun korvaan meni vettä..."

Perämoottorissa löytyy!

Ja taas pelastetaan palloa.

Nirskun narskun.

Aika hyvä maastokuosi.

Mihis hiivattiin se pallo ny TAAS lentää?!

Puuh, on tää kyllä aika rankkaa välillä...

"Ei, en todellakaan tärise vielä! Onks sulla näössä jotain vikaa, häh?"

Oiskohan se ny siinä sitte tältä erää.

Sensuroitua kuivattelua rannalla.

Raukea fiilis.

"R U talkin' to ME?!"

"Yeah, I thought so too..."

Hengailua hihnassa.

Otteita kauhuelokuvasta "Kauas pallot karkaavat"

Ns. "kuiva jätkä" valmiina kotimatkaan!