11 vuotta

Se käy joka vuosi ja se kävi taas: Pätkiksen synttärit unohtuivat! Ne muistaa aina ihan hyvin siinä toukokuun alussa ja ne muistaa muutamaa päivää myöhässä, muttei koskaan juuri sinä oikeana juhlapäivänä. Se on se kevät tällaista aikaa, kun on aina niin paljon kaikkea jännää tapahtumassa tai suunnitteilla. Onneksemme Pätkis ei tuntunut edelleenkään pahastuvan, vaikka taas kerran jäivät onnittelulaulut laulamatta ja lahjat saamatta. Ei niillä lahjoilla jaksaisi leikkiä kuitenkaan ja se laulukin kuulostaa aivan hirveältä - ainakin, jos se jää emännän hommaksi. Parempi vaan, kun ei suotta häslätä. 

Yritin minä silti nimikkojäätelöä tänään tarjota, mutta ei se nyt oikein lähtenyt:

Siis HYI KAUHEE! Onko tossa jotain purkitettua 

meikäläisen kakkaa tai jotain?!

Pätkis on jo 11-vuotias ja jos multa kysytään, niin eipä siitä kyllä heti moista arvaisi. Ei se vaikuta sen vanhemmalta kuin vaikkapa 6-vuotiaana (mitä nyt turkki on muhkeampi nykyään), sillä ainahan se on ollut laiskaakin laiskempi tarkkailijaluonne, jolle aktiivisuus on pääsääntöisesti yhtä kuin silmien liikuttelu ja nukkuma-asennon vaihtelu. Rankkaa, eikö? Harmaantunut tai edes haalistunut se ei ole yhtään mistään, mutta ei kai se ole ihmekään, energiaa kun kuluu yhdessä vuodessa saman verran kuin Daltonilla yhdessä ainoassa päivässä. Pysyy tuoreena, kun ei kuluta itteään rehkimällä liikaa. ;) Varsin hyvä elämänohje ite kullekin, sanoisin!

❤ PALJON ONNEA, PÄTKIS! ❤

Kakku

Mihinkäs ja miksikäs sitä toimivaa reseptiä vaihtaisi? Näin ollen Caron viimeviikkoinen synttärikakku ja samalla ilta-ateria oli se perinteiseltä Arabian lautaselta tarjoiltu nakein kuorrutettu maksalaatikkokakku, johon siroteltiin tällä kertaa vielä pienet hippuset kissanruokaa ja lähikaupan suppeasta koirannamivalikoimasta poimitut herkkutikut. Enkä kyllä muista milloin viimeksi tuo koira olisi iltaruokaansa niin innolla vartonut, että oikein inisi ja suupielet kosteina keittiötasolla tarjoiluaikaansa odottanutta annostaan tapitti. Mutta ihmekös tuo, kun moista herkkua tarjoillaan vain kerran vuodessa. Vähemmästäkin se pieni herne siellä isojen korvien välissä innostuu!

Valmista tuli!

Se on jo KUUSI!

Niin hämmentävää, uskomatonta ja vaivalloista kuin se onkin ymmärtää, täyttää Caromme tänään jo KUUSI VUOTTA! Mihin nämä vuodet ovat oikein hujahtaneet?! Siis muuhun kuin siihen yleiseen päättömään sähläykseen, josta Caro - ja ehkä vähän allekirjoittanutkin - parhaiten tunnetaan? Köh. Me emme aikuistu. Vanhenemme tahtomattamme ehkä, mutta ankeaan aikuistumiseen emme suostu. :D

Vaan kovin ovat olleet opettavaisia nämä kuluneet vuodet ja kiitollinen täytyy olla, kun on saanut opiskella koiranomistajan arkea juuri Caron kanssa. :) Eipä ole helppoa aina ollut, mutta sitähän se on: oppiminen sen kuuluisan ja suuresti suosimani kantapään kautta. Nyt, kun poika on ehtinyt kuuden vuoden ikään (KÄÄK!), alkaa tuntua, että alamme saavuttaa hiljalleen jonkinasteista syvempää yhteisymmärrystä sen suhteen mitä kumpikin osapuoli toiselta haluaa. Ja tämä lähinnä siksi, että omistajaihminen alkaa viimein päästä kärryille siitä mistä naruista tuota otusta kannattaa vetää saavuttaakseen haluamansa lopputuloksen, ja kuinka sen kanssa jos nyt ei marssita voitosta voittoon, niin ainakin minimoidaan mokat. Ne uudet ja vanhojen toistot.

Tärkeintä on pyrkiä kehittymään, koska koskaan ei näissä asioissa täysin valmiiksi tulla. Koira itessään on osoittanut suurta oppivaisuutta, mutta eihän se mitään opi, jos hihnan yläpää ei tiedä mitä ja miten opettaa, eli käyttää sekaisin vähän kaikkia mahdollisia koulutuskeinoja ilman mitään selkeää linjaa. Neuvoja ja erityisesti niitä omasta mielestään kaikkitietäviä neuvojia on maailma pullollaan, eikä se pahaa tee, kun niitä edes sivukorvalla kuuntelee, mutta se on lopulta vain ja ainoastaan omistajan homma päättää mitä linjaa noudattaa. Sillä kukapa muu sen oman koiransa parhaiten tuntisi kuin se oma omistaja? No ei niin kukaan. :)

Ja minä, omistaja, sanon tällä kuuden vuoden mittaisella Caro-kokemuksellani, että meillä asuu muuten aika hitsin hieno kuusivuotias! :) Ei aikuinen, muttei enää mikään ihan kakarakaan. Höntylä, jolla on aivan liikaa kuulevat korvat, levottomat jalat ja kurkussa vissiin joku innostumisesta aktivoituva kiljuvaa ja haukahtelevaa ääntä päästävä pilli. Mölyapina. Urpo-Pertti. Uimamaisteri. Pallo- ja keppihullu. Hullu vähän muutenkin. Silleen juuri sopivasti soveltuakseen asumaan meidän muiden pöpien kanssa täällä Karvahelvetissä.

❤ Paljon onnea, Caro! ❤

Jouluaatto 2015

Jospa käytäisiin tämäkin aihe läpi, ennen kuin kesä ehtii tulla. :p Kuvat ovat sitten tasoa "tunnelmakuvitus", sillä jouluaattona teki mieli keskittyä ite asiaan eli jouluun ja rauhoittumiseen, joten kuvailuun ei jaksanut sen kummemmin panostaa. Kunhan jotain muistoksi jäi, niin hyvä oli, ja niin myös tapahtui. :)

Jouluaattomme perinteisiin on täällä etelässä asuessamme kuulunut vierailu ensin hautausmaalla ja sen jälkeen mummilassa, joten niin tapahtui myös menneenä jouluna. Caro on aina lähtenyt kanssamme mummilaan ja tällä kertaa mukaan otettiin myös Dalton. Sinni ja Pätkis saivat siis nauttia joulurauhasta jokusen tunnin ajan aivan kahden kesken. Tuli ehkä tarpeeseen. ;) Pojat odottelivat kiltisti autossa hautausmaapiipahduksemme ajan, minkä jälkeen Caro pääsi mummilan lähelle metsään hetkeksi kirmaamaan ja tekemään tilaa joulupöydästä mahdollisesti myöhemmin heruville välipalaherkuille. Kinkun lisäksi Caron joulussa taisi olla parasta se hetki, kun se aivan vaivihkaa pääsi nuuskimaan Daltonin pyllyä. Uulalaa! 

Daltonin parhaista hetkistä on paha sanoa mitään, mutta ainakin mummin kuusen alta löytyneet hapsunauhat olivat mahdottoman kiehtova juttu eikä vähiten siksi, että niiden nakertamisen väitettiin olevan kiellettyä. Ihme touhua. Jouluna KAIKEN tulisi olla sallittua. Edes sen yhden aattopäivän ajan! 

Mitä noihin joulukuusiin tulee, pysyivät muoviset kuuset pystyssä niin kyläreissulla kuin kotosallakin, vaikka meillä kotona taisteltiin ahkerasti kuusen muovineulasten syömisen luvallisuudesta niin Daltonin kuin Pätkiksenkin kanssa eikä kuusenalusrallien vauhdissa pihtailtu. Pidettiin tahallaan käytössä jo parhaat päivänsä nähnyt kuusi, kun ei ollut varmuutta millaista tuhoa Dalton saisi kyseisen viritelmän kanssa aikaan. Tuhojen jäätyä pelkkään neulasten mutusteluun uskallamme panostaa kuuseen ensi vuonna vähän enemmän ja hommaamme ehkä jopa ihan oikean kuusen. Siinä on varmasti paljon hauskempi kiipeillä aiheuttaen sitä tuhoa, joka jäi näin ensimmäisenä jouluna pelkän suunnittelun asteelle!

Lahjarintamalla oli rauhallista, Karvahelvetti kun pursuilee elukkaroinaa jo ennestään siinä määrin, ettei huvita hommata mitään uutta kovinkaan kevein perustein. Kissoille tuli tilattua jo lokakuun puolella Wicky-raapimisteline (annettiin se käyttöön toki vasta aattona), kun saatiin se Zooplus-pisteillä aivan ilmaiseksi, ja erityisesti Sinni ihastui telineeseen niin, että nukkui sen naurettavan pienellä tasolla monta päivää putkeen. :D Myös muut kissat ovat käyttäneet telinettä raapimiseen ja kaikenmoiseen vaanimiseen, joten tuntui olevan varsin pätevä hankinta - etenkin, kun ilmaiseksi sai, haha! 

Mummilan lahjat olivat ruokapainotteisia, ja Kallen & Leon kotoa Dalton sai kissanminttuhiiriä sekä muovimunan, jossa on vähän niin kuin antenni ja siinä pieni kilikello ja höyhenhäntä. Vaikea selittää, mutta eiköhän tuo joskus blogikuvissa vilahda. :) Caro sai muistaakseni jotain herkkuja myös.

Meillä kissat eivät saa oleilla ruokapöydällä - kuten kuvastakin hyvin näkyy! :p

Caron lahjat tilattiin myös aiemmin ja mistäs muualta kuin Zooplussalta. Zee.Dog Banana -aktivointilelu on lelu, jonka sisään voi laittaa nameja, mutta Caro koki lihapullien kaivelun jähmeän kumin sisältä niin hankalana, että siltä jäi koko homma kesken. Ei ehkä ihan toimivin lelu koiralle, jolle ruoka ei ole se elämän tärkein asia ja joka ei tykkää "tuhota" lelujaan, joskin heittoleluna se toimii kyllä, luulisin. 

Chuckit! Max Glo Glow Ball taasen on pimeässä hohtava pallo, jonka hommailin lähinnä pimeässä tapahtuvia ulkoleikkejä ajatellen. Pitäisi vaan keksiä siihen jokin naruviritys, että palloa olisi helpompi kantaa mukana lenkillä silloin, kun sitä ei pidä taskussa. Pallo loistaa kyllä kivasti pimeässä oleiltuaan valossa aikansa, joten sen ei pitäisi hävitä ulkona pimeässä kovinkaan herkästi. Koitan muistaa kirjoitella tästäkin aiheesta lisää joskus, kun kokemusta tuon pallon käytöstä kertyy enemmän. Vaikuttaisi paremmalta hankinnalta kuin hankala banaani, vaan kuten olen monesti ennenkin todennut, ei pallojen kanssa voi mennä kovin herkästi pieleen toisin kuin kaikenmaailman aktivointilelujen tullessa kyseeseen. :p

Mutta että sellainen joulu oli meillä!

Hyvää joulua! :)

Toivottaapi Karvahelvetin väki! :)

Sininen ja valkoinen, aina ajankohtainen

Sininen ja valkoinen, värit ovat itsenäisyyspäivän kuvien. Paitsi etteivät ole, sillä lumesta ja kirkkaansinisestä taivaasta voimme tällä hetkellä vain haaveilla katsellessamme ulos harmaaseen, sateiseen maailmaan. Hmph sentäs.

Ajattelin kuitenkin, että voisihan tänne juhlapäivän kunniaksi niitä sinivalkoisiakin kuvia laitella. :) Viime maaliskuussa tuli nimittäin napsittua kuvia, joita ei jostain syystä koskaan mukamas ehtinyt blogiin asti laittaa, vaikka ne tuolla julkaisujonossa ovat siitä lähtien kummitelleet. Se oli sitä aikaa, kun aurinko alkoi jo hiljalleen lämmittää ja sekös vasta talven jälkeen yllätti ulkoilevan suomalaisen koirineen - siis kuten joka kevät. ;) Katselkaamme siis jokunen sinivalkea kuva tuolta yhdeksän kuukauden takaa.

Saattaa olla, että tänään ilmestyy myös toinen postaus, sillä aiheita piisaa (kuten tovi sitten sanottua) ja Karvahelvetissä jylläävä flunssakuumehässäkkä takaa, että tänään juhlitaan itsenäistä Suomea visusti kotinurkissa, mitä nyt tuota koiranperhanaa on toki ulkona käytettävä. Ulkoilisi se varmasti iloisen itsenäisesti yksinkin, kun vaan iskisi avaimet tassuun ja avaisi oven, mutta jospa me ei koiteta sitä taktiikkaa kumminkaan. Rajansa sillä itsenäisyydelläkin! :p

Täällä huhuilemme me!

Pssst! Onks täällä enää ketään..?

Moro pitkästä aikaa! :)

Kyllä vain, tässä sitä taas ollaan, vaikka hippusen on meinannut hiljaista täällä blogin puolella pitää. Olisi helppo syyttää hiljaisuudesta kiireitä sun muuta höpöä, vaan eiköhän se oikea syy ole ihan tuo puhdas motivaation puute ollut. Kun ei huvita sen enempää kirjoitella kuin valokuvaillakaan, niin paha siinä on mitään postauksiakaan värkkäillä. Nyt kuitenkin tuntuu pitkästä aikaa siltä, että jonkinlainen ylösnousemus voisi olla paikallaan, joten ihan sen kunniaksi räpsyttelin tänään ison liudan uusia kuvia täällä julkaistaviksi. En tiedä korvaako määrä laadun, mutta paljon niitä tuli ja saapi kelvata. :p

Yleisesti ottaen arjessamme ei oe tapahtunut yhtikäs mitään mullistavaa, mutta tokihan tässä hissuttelukauden aikana on kaikenlaista pientä kertomisen arvoista nähty ja koettu. Kesällä tietysti tuttuun tapaan veneiltiin ja uida pärskyteltiin sen mitä kelit ja muut menot sallivat, ja kun isäntäväki hieman reissasi, pääsi Carokin ekaa kertaa elämässään kokeilemaan, millaista on elämä oikeassa koirahoitolassa maaseudun rauhassa. Siitä kokemuksesta ei sen kummempaa kerrottavaa taida ollakaan kuin että poika selvisi kokemuksesta kuin vanha tekijä ja taisi suorastaan nauttia, kun sai mölytä kilpaa muiden hoitoon tuotujen häkkieläinten kanssa. :p Kivahan se nyt on oikein luvan kanssa mielipiteitään maailmanmenosta kailottaa!

Ja mitäs muuta, hmm... Pätkis ja Sinni ovat ehtineet nyt kumpikin kymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään Sinnin täytettyä pyöreitä syyskuun aikana. Kovasti koitin niille jotain kivaa yhteislahjaa mietiskellä, vaan kun talo on jo ennestään täynnä kissatelineitä ja leluja (joilla ei leikitä...), niin melkoisen turhaahan sitä rojua on nurkkiin lojumaan hankkia. Jotain kuitenkin piti ihan oman mielenrauhan vuoksi keksiä, joten ostin sitten sellaisen pienehkön S-kirjaimen muotoisen raapimislaudan, jollainen kissoilla on ollut eri värisenä ennenkin ja josta tuntuivat tykkäävän. Arvata saattaa, että oikeasti kivoinhan oli tietysti se pahvilaatikko, jonka sisällä uusi raapimislauta kotiovelle toimitettiin. ;)

Jotta sellaista tänne. Yritän nyt tosissaan ryhdistäytyä ja päivitellä kuulumisiamme viime aikoja ahkerammin, joten eiköhän tässä piakkoin taas jostain tikusta asiaa tehdä. Tikusta tai kepistä. Molempi parempi, jos Carolta kysyy.