Ihanan kamalat kaulurit

Kato mitä kivaa mä sain aikaan! :D

Että näin kauan se tötterö Caron menoa kesti: melkein kokonaiset kaksi päivää, vaikkei edes käytetty tuota joka hetki sisällä. :D Mutta joo, halkihan se tänään meni niin, että rapsahti. Saattaa olla, että kauluri sopii Caron kaulaan vielä vähän tiukemmalla asetuksella kuin millä se aiemmin oli, mutta tuskinpa tuo ehjänä niinkään laitettuna pysyy, vaan halkeaa lisää ja onkin sitten täysin roskiskamaa.

Olihan se selvää, että noin käy pian, joten ehdimme piipahtaa aiemmin päivällä Mustissa ja Mirrissä katselemassa vaihtoehtoja. Olin lukenut kehuvia arvosteluja Buster-merkkisestä puhallettavasta kaulurista ja kun myyjäkin sitä vielä omalla noin samankokoisella joskin hieman massiivisemman mallisella koirallaan hyvin toimineeksi kehui (myöskin kastraation jälkeen), niin otettiin Buster matkaan ja Carolle testiin. Kotimatkalla käytettiin Caroa pissalla ja kun oltiin laitettu jo valmiiksi hieman haljennut kauluri koiran päähän, kontti kiinni ja tehtiin lähtöä, onnistui Caro liikkumaan kontissa niin, että tötterö halkesi kiinnikekohdasta kokonaan. No mutta hei, ei hätiä mitiä, sillä meillähän oli nyt uusi Buster!

Onks tää uimarengas, vai?

Ei muuta kuin ilmaa renkaaseen, rengas kaulaan ja kotia kohti. Matkalla hoksasin taustapeilistä, että koira on kyykistynyt rassaamaan jotain osaa itestään takakontissa. Kieltämällä onneksi lopetti, mutta yritti vielä kertaalleen uudelleen jonkin ajan kuluttua.

Ja kotona rassasi sitten uudelleen, jolloin selvisi varmuudella, että ainakin meidän kohdallamme Buster on yhtä kuin kallis kaulakoru: ei niin mitään apua. Caro yltää nuolemaan haavaa ihan tuosta noin vain eikä kauluri suojaa haava-aluetta yhtään, vaikka sitä kuinka mihinkä osaan kaulaa virittelisi. Joten olipa se oikein hyvä hankinta taas, ehhehe. Täytyy yrittää palauttaa se, ellei tässä nyt keksitä jotain ihme konstia, jolla kaulurin saisi toimimaan. Vaikea uskoa kyllä, että jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu.

Nyt tässä onkin mielenkiintoinen miettiminen, että millähän konstilla me tuo haava suojataan tulevina päivinä, ellei hankala muovikauluri pysy enää kasassa ja kaikenlaiset vaatteidenompelutaidotkin ovat meikäläisellä luokkaa "ööh?". Että on tämä lystiä, tämä toipuminen! x)

Kuinka eunukeiksi tullaan?

Kuolemanväsynyt blogityyppi täällä, hei! x) 

Juu-u, olipahan ihan vaan piiiikkuisen katkonaista tuo nukkuminen viime yönä, kiitos sen koiran kupoliin asennetun saamarin tötterön, joka kolisi ja kahnasi ja hinkutti milloin mihinkin. Kyllä voi olla hiivatin hankala kapistus se, mutta parempi tietysti sekin kuin koira nyysäämässä tyhjennettyjä nyssyköitään. :p Onhan niitä sellaisia ilmalla täytettäviä pelastusrengastyyppisiä kauluksiakin, mutta vähän epäilyttää, että noinkohan nekään ovat kestävyydeltään ja mukavuudeltaan kummoisia.

Palataan nyt siihen eiliseen päivään kuitenkin. Varoituksen sana: tästä tulee piiiitkä juttu! Haluan nämä reissut itelleni muistiin tarkasti, joten sama ne on tänne auki kirjoittaa, vaikka lukijan kannalta juttu saattaa pitkästyttää.

Odotellessamme omaa vuoroamme ihastuttavan tyhjässä odotusaulassa sai Caro luvan astella vaa'alle ja meinasihan siinä alaleuka vallan lattiaan saakka kopsahtaa, vaa'an lukema kun sanoi, jotta:

Kyllä: 36,4 kiloa! :O KOLKYTKUUS?! 6? Täh..? Ja minä kun luulin, että se 34 tulisi olemaan joku ikuinen vuosikausien mittaisella uhkailulla, kiristämisellä, lahjonnalla ja maanittelulla saavutettu maksimi. ;) Mutta ei, uskottava se on: Caro painaa nyt tuon verran ja luku näyttää tosi hyvältä.

Todiste, että se tosiaan oli vain ja ainoastaan Caro. :D

Meillä oli lääkärille mennessämme käytössä tuo vanha tuttu inhottava kuonopanta, koska emme etukäteen tienneet kuinka ahtaasti ja millaisessa porukassa joutuisimme odottelemaan, mutta eipä sitä pantaa sitten onneksi tarvittukaan. Mutta lähiviikkoina tarvitaan, sillä ulkoilemme mieluiten ilman tötteröä ja kuonopanta on oikeastaan ainoa järkevä tapa estää äkillisiä syöksyjä haavan kimppuun. Kankainen kuonokoppa meillä olisi myös (olen haalinut senkin joskus kirppikseltä ajatuksella "jos nyt joskus sattuisi tarvetta löytymään" kuten nyt löytyi tuolle samaan tapaan hankitulle tötteröllekin), mutten tykkää ajatuksesta, että koiran pitäisi ulkoilla turpavärkki ummessa. Kuonopanta on tötteröä ja koppaa rennompi, vaikka Caro sitä todella syvästi vihaakin.

Pojat odottelemassa vuoroaan. :)

Tämä eunukkikertomukseni on erittäin vahvasti koirakeskeinen johtuen vain ja ainoastaan siitä, ettei Daltonin paikallaoloa meinannut oikein aina muistaakaan. :p Se oli aivan hissuksiin kopassaan koko ajan, ja meikäläisen keskittyessä Caron ohjailuun hoiti isäntä Daltonin osuudet. Sen verran mäkin ehdin Daltoniin keskittyä, että yhtenä hetkenä kurkittiin pikkupojan kitusiin (maitohampaita on lähtenyt jo vaikka kuinka monta ja yksiä kulmahampaita kasvaa tällä hetkellä samassa kohdassa kaksin kappalein), seuraavana kuultiin pieni nukutuspiikin aiheuttama kissamainen soraääni (suomeksi se taisi tarkoittaa: "auts!") ja sitten kakara jo vetelikin pitkää hirttä. Pikkutyypin reissu sujui alusta loppuun ilman mitään draamailua eli se jatkaa Sinnin ja Pätkiksen viitoittamaa tietä helposti hoidettavana kissapotilaana. :)

Dalton siis nukutettiin (ja myös lähtömme jälkeen leikattiin) ensimmäisenä ja seuraavana oli Caron vuoro. Caroa nukutuspiikki kirpaisi oikein kiljahduksen verran ja siinä missä Dalton nukahti ehkä kahdessa minuutissa, kesti Carolla ainakin kymmenen, eikä se sammahtanut täydellisesti ennen kuin oltiin isännän kanssa nostettu poika leikkauspöydälle ja hoitaja laittanut lisäannoksen nukutusainetta suoraan kanyylin koristamaan ranteeseen.

Väsähdit sitte noin mukavasti, vai?

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin olimme hakemassa poikia kotiin. Odotushuoneessa vuoroamme odotellessamme koettiin aika liikuttavia hetkiä kun kävi ilmi, että erään naisen mukanaan tuoma kopassaan kuopsutellut suloinen pupu oli lähdössä viimeiselle matkalleen. :( Kyllä se vaan tekee aina tosi pahaa, kun kohtaa ihmisiä noiden raskaiden päätösten hetkellä. Niin pahaa, että monesti on tullut tänäänkin pupua emäntineen surkein mielin mietiskeltyä ja oltua entistä kiitollisempi siitä, että omien eläintemme asiat ovat ainakin pääsääntöisesti kunnossa. Ei ole mikään itsestäänselvyys se.

Niin, se hakuhomma. Jos oli tuonti onnistunut sujuvan huolettomasti, niin aivan toista oli haku. Eläinpotilaita tuntui olevan odottelemassa enemmän kuin hoitavaa henkilökuntaa oli paikalla ja se parin seinän takaa kantautunut omituinen mölinä ja ujellus, jota hädin tuskin eläimen ääneksi tunnisti, no se oli isoon häkkiin lukittu ja aivan täydessä pöllyssä makuullaan huojunut Caro. :D Eläessäni en ole kuullut koirastamme sellaista ääntä lähtevän enkä kyllä nähnyt otusta muutoinkaan siinä kunnossa: silmät harittivat kuin tyyppi olisi juuri ollut tripillä jossain toooooodella kaukaisessa galaksissa ja kun se näki hoitajan ja meikäläisen astuvan huoneeseen, pääsi kurkusta aivan uudenlainen rähisevähenkinen haukunta. Meinasi vissiin, että nyt pelotellaan nuo tunkeilijat hiivattiin ja ehkä syödäänkin ne, jos uskaltavat lähemmäs. Ihan vakuuttava esitys se oli kyllä, niistä hulvattomasti harittavista silmistä huolimatta. Suunnitelma kuivui kasaan sillä samaisella sekunnilla, kun aloin jutella pojalle ja kyykistyin ojentamaan kättä kalterin välistä. Tunnistihan se samantien emännän äänen ellei jopa olemuksenkin ja lähti könyämään ylös. Hoitaja avasi portin ja otus rymysi siihen meikäläisen jalkoihin huojumaan ja jatkamaan omituisia äännähtelyjään. Raasu. Hoitaja irroitti pian etujalan kanyylin (Caro-parka joutui olemaan varuilta kuonokoppa päässä) ja laittoi koiran kaulaan kotoa tuomamme tötterön.

Kuuloaistimme iloksi samassa tilassa kanssamme oli myös kiljahteleva kääpiövillakoira, jolle Caro myös avasi ääntään oikein huolella aina niinä satunnaisina selkeinä hetkinä tajutessaan, että paikalla oli joku muukin koira (eli ärrrrrrrr, karmea vihollinen!!!). Ja oli siellä kaiken mölyn keskellä myös silmät suurina kopassaan möllöttänyt Dalton-parka. Herkempi kissa olisi saanut ikuiset traumat noista kahdesta sekopäisenä mölyävästä koirasta, mutta onneksemme Dalton on Dalton, eikä mölyistä hätkähdä (toisin kuin omista naruleluistaan, ehhehe!)

En voinut mennä pöllyssä rähisevän eunukkimme kanssa etuovesta, koska olisimme joutuneet kulkemaan toiselle koiralle varatun ahtaan toimenpidehuoneen läpi, joten saimme ohjeistuksen käyttää sivuovea. Muuten kiva, mutta sivuovi oli painava kuin synti ja sen takana odottivat jäiselle asfaltille johtaneet korkea-askelmaiset betonirappuset. Kiva! :p Yritä siinä nyt pitää yksin ovea auki jättimäinen tötterö päässä horjuvalle koiralle, joka pakittaa karkuun niin portaita kuin ahdasta ovenrakoa, ja toivoa, ettei koira päätäkin sännätä paniikissa ohi ja sitten ollaankin jo porukalla pää halki ja jalat poikki siellä asfaltilla. 

Se tunne, kun elämä on rankkaa.

Öööö...surrurrur...

Ihme ja kumma, selvisimme kuitenkin, ja matka autolle sujui yllättävän hyvin Caron edetessä kuin juna. Oman auton se tunnisti heti ja lässähti takakontin eteen jalat harallaan istumaan. En lähtenyt yrittämään potilaan takakonttiin nostamista yksin, ettei vaan sattuisi mitään. Ei mennyt onneksi kauaakaan (koska meillä meni niin kauan sen saamarin päälle puskevan oven kanssa :D), kun isäntä saapui perässä Dalton ja hoito-ohjeet mukanaan. Niin ja ne Caron kipulääkkeet, joita eivät melkein edes muistaneet mukaamme antaa. Sanoinko jo, että siellä asemalla oli kevyttä hässäkkää? ;)

Kotihoitajia piisaa.

Toipilaissa on eroja.

Toiset ovat pihalla, toiset rasittavia. ;)

Kotona otus lässähti lattialle ja nukahti kuin virtanapin OFF-asentoon painaen paikkaan, jossa se makaili monta tuntia putkeen. Ja täysin oireeton Dalton oli oikea riesa isolla R:llä, sillä se ei olisi millään antanut Carolle nukkumisrauhaa, vaan yritti kiipeillä koiran päällä ja tunkea koiran tötterön sisään telttailemaan - ihan koko ajan. :D Monen tunnin väännön jälkeen se viimein uskoi hätistelyjämme ja antoi koiran olla rauhassa ilman puuttumistamme asiaan. Ralli alkoi kuitenkin uudelleen nukkumaan käydessämme eikä meille jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin sulkea makuuhuoneen ovi ja Dalton sen ulkopuolelle. Yö sujui sen jälkeen katkonaisella unella, mutta sentään kissavapaasti.

Mitähän vielä... Ruokaa Caro sai (pienehkön määrän) myöhään illalla oltuaan jo pidemmän aikaa tolkuissaan ja iltalenkki sujui rauhallisissa merkeissä kuonopannan korvattua tötterön. Pikkupakkasen ansiosta Caron haavaa peittänyt liimaside pysyi kastumatta yöllä, muttei enää tänään, joten se on otettu nyt pois. Haava ei iloksemme vuoda ja näyttää muutenkin tuoreutensa huomioon ottaen siistiltä. Pitää kovasti varoa, ettei se hankaudu suojaamattomana rikki. 

Tänään käytiin ihan metsässä asti aamulenkillä (hihnassa tietty). Olo oli vähän jännä. :p

:D

Caron vointi noin muutoin on hyvä eli kotona hieman väsähtänyt, mutta ulkosalla turhankin vilkas eikä vähiten sen pinnaa niin pirusti venyttävän kuonopannan takia. :p Aamulla otus herätti meidät aika aikaisin vikisemällä ja läähättelemällä, joten arvatenkin sillä oli jonkinasteisia kiputuntemuksia. Kipulääke aamuruokaan sekoitettuna helpotti aika pian ja sen jälkeen päivä on sujunut rauhallisesti. Ensimmäiset hännänheilutuksetkin vastaanotin tuossa iltapäivästä, jee! :) Caro on saanut olla tänään useamman tunnin ilman tötteröään, koska se on suostunut kanssani mukisematta sellaiseen diiliin, että haavaa ei näpelöidä ja koko ajan pysytään emännän tiukasti valvovan silmän alla, eikä haahuilla nurkan taakse juonimaan. Hyvin toimii toistaiseksi, joten jatketaan tällä rennommalla linjalla niin kauan kuin yhteispeli toimii. Yöllä tötteröä on harmi kyllä pakko pitää.

Ei kai tässä muuta enää? Juttua tuli hirmuisesti ja kirjoittelen Caron toipumisesta tietysti lähiaikoina lisää moneen otteeseen. Daltonin toipumisestahan ei ole mitään kerrottavaa, se kun tuntui olleen ennallaan jo ennen kuin eläinlääkäristä kotiin lähdettiin. :p 

The Punnitus

Meillä ei kiloja kyttäillä - ja sen kyllä huomaa! (Siis isäntäväestä huomaa, muttei eläimistä. Köh. Parempi niin päin, luulisin?) Tänään iski silti sellainen inspiraatio, että pitääpäs punnita nuo kissat pitkästä aikaa, että tiedetään oikeasti, mikä niiden painoero on. Caroa sen sijaan on hieman haastavaa kotioloissa punnita, joten koitetaan muistaa suorittaa mittaus torstaina, kun matkaamme eläinlääkäriin kastraatioreissulle. Eiköhän se paino siinä totutussa noin 32-34 kilossa edelleen möllötä. Sutjakka poika. Saa nähdä vaikuttaako leikkaus pojan ruokahaluun millään tavalla, sillä jos siitä nyt sattuisikin muuntautumaan ahmatti, niin se ei meidän tapauksessamme olisi niinkään harmi kuin iloinen yllätys, vaikka mitään tukevaa köntsää en pojasta siltikään halua. Aika näyttää, miten käy.

Sori, häntä ei enää mahu!

Niin, ne kissojen painot. Punnittiin Sinni ja Dalton pienellä ja tarkalla elintarvikevaa'alla, joka mittaa painon aina 5 kiloon asti. Eipä riittänyt Pätkikselle se asteikko. ;) Pätkis joutui kohtalaisen epävakaan ihmisvaa'an armoille, joten emme voi arvottaa punnitustulosta ihan prikulleen samalle viivalle muiden kanssa, mutta eiköhän se "suunnilleen"-tuloskin meidän piireissä kelpaa. Täytyy hommata joku parempi vaaka joskus jostain.

Ja ne tuloksethan olivat:

Pätkis 5,6 kg

Sinni 3,620 kg

Dalton 3,731 kg

Kyllä vain: Dalton on mennyt viimein Sinnistä ohi! \o/ Sillä on esim. niin mötikkämäinen pää, että jo pelkästään se painaa ne ratkaisevat 100 grammaa lähintä kilpailijaansa enemmän. Oma tarinansa ovat jättimäiset tassut sekä häntä, joka kasvaa pituutta ehkä sentin yössä. No kasvaa kasvaa! ;) Ikää pojalla on tosiaan tällä hetkellä viikkoa vajaa puoli vuotta, jos sillä iällä nyt sen kummempaa väliä on, ja yleisolemus sellainen kuin kasvavalla maine coonilla olettaisi olevan: jämerä, muttei tukeva. Tyyppi syö ja polttaa kaloreitaan hillumalla minkä ehtii, ja vaikuttaa kaikin puolin terveeltä kissanuorukaiselta. Toivottavasti näin on jatkossakin. 

Oikeanpuolimmainen silmä vaikuttaa tosin rähmivän silloin tällöin normaalia oletusarvoa enemmän ja olen epäillyt sen olevan kytköksissä ajoittain aika tuulisiin metsäreissuihimme, joskaan en ole siitä aivan varma. Voi olla, että silmä on toista silmää herkempi viimalle ja alkaa vuotaa altistuttuaan sille. Ei se mikään ihme olisi, sillä vaivaahan tuuli herkkäsilmäisiä ihmisiä myös. Täytyy seurailla tuota silmähommaa, joka ei onneksi ole nykyisellään mikään jatkuva ongelma, vaan ilmenee silloin tällöin.

Ihan priima ei ole pojan toinen korvakaan, sillä siitä puuttuu pieni palanen. Ja se on puuttunut siitä ainakin 11-viikkoisesta asti eli siitä kerrasta, kun kävimme poikaa ensi kertaa katsomassa (tsekkasin asian ottamistani valokuvista), joskin vielä tuolloin ajattelin loven johtuvan vain hassusti harittaen kasvaneista korvakarvoista enkä perehtyny asiaan sen kummemmin, ovathan omatkin luonnonkiharani aina ihan mihin sun sattuu viksallaan. Ja sen verran raisuja olivat ne Daltonin sisarukset - Daltonin omaa raisuutta yhtään väheksymättä - ettei ole kamalan vaikea arvata mitä tuolle korvalle on elämän ekoina viikkoina käynyt. :D Isännän ja itteni mielestä korvan lovi tuo pojan olemukseen vain maskuliinista särmää, koska mikäs "Dalton" se sellainen olisi, joka ei olisi yhtään kolhuja elämässään ottanut? 

Vaan tulipa mieleen, että mitähän ne ovat tuollaisista noissa kissanäyttelyissä mieltä? Että onko oletettavasti ei-synnynnäinen lovi korvassa isokin virhe? Virallisestihan tuo poika on näyttelytasoinen, joten sillä vaan mietin. Mitään aikomuksia näyttelyjen suuntaan meillä ei ole ollut, mutta jos joskus sellainen kertaluontoinen reissu alkaisi yllättäen kiinnostaa, niin turhahan sitä olisi mennäkään, jos heti antaisivat kengän kuvaa persuuksiin, kiitos epäsymmetristen korvien.

Takaisin painojuttuihin. Pätkis on ottanut kilojaan takaisin niistä ajoista, kun olivat Sinnin kokeellisen eliminaatiodieetin vuoksi rajoitetulla ruoalla, mutta huippulukemiin taitaa olla yli kilon verran matkaa, ellen nyt aivan väärin muista. Ei se ruokansa ahmiminen ja sen vuoksi puklailu ilmeisesti nälässä tuota karvaturveloa pidä, tarpeeksi usein kun muistaa santsata. :p Pätkis on saattanut painaa enemmänkin vuodenvaihteen hujakoilla, sillä se on viime kuukausien ajan liikkunut hurjan paljon enemmän kuin ennen pennun saapumista ja sen aktivoitumisen luulisi myös painossa näkyvän. Yleiskunto on kohonnut varmasti, vaikkei Pätkiksestä tule koskaan mitään sporttista vauhtihirmua, vaikka miten aktivoisi. Perus ragdoll.

Niin ja Sinni on siis jälleen pienin kissa talossa. Paino on pysynyt suunnilleen samoissa lukemissa vuosikaudet, joten ei mitään muutosta sillä osastolla. Sinni syö luonnostaan kohtuudella ja liikkuu Pätkiksen tavoin ahkerammin kuin ennen Daltonia. Mikään hillitön menijä ei sekään yleensä ole, mutta aina toisinaan ja erityisesti viime päivinä se on hepuloinut kuin mikäkin nuori villikko. Mikä lie kevätvillitys iskenyt sillekin. ;)

Tapaus Atopica ja kissojen väliset suhteet

Eilisen eläimelliseen ohjelmistoon kuului sekä metsäretki Caron ja mummin kanssa että kissakuvausoperaatio, kamera kun oli kerännyt pölyä jo aivan liian pitkään kuvausmotivaation puutteesta johtuen. Tässä samalla on muuten hyvä käydä läpi sekalaisia kissakuulumisia viime ajoilta eli monta kärpästä yhdellä iskulla ja silleen. :)

Otetaanko ensin tapaus Sinni ja Atopica-lääkitys? No otetaan. Tuo hihityttävän paljon jonkin metallibändin nimeltä kuulostava liuosmainen lääke on ollut käytössämme nyt noin kuukauden ajan ja voin kuulkaas sanoa, että kyllä on säätöä sen kanssa piisannut! 

Ensimmäiset harmaat hiukset aiheutuivat annostelusta, sillä Atopican paketin mukana tulleen ruiskun kylkeen painettu annosteluohje oli merkitty kilojen mukaan, kun taasen lääkärin määräyksessä annostelu kerrottiin millilitroina. No siinä sitten soiteltiin taas eläinlääkäriasemalle, josta neuvottiin hakemaan uusi millilitramerkitty ruisku joko heiltä tai apteekista. Vaan haepa se ruisku nyt lääkäriasemalta, jossa ei ole lainkaan vastaanottotiskiä ja äänistä päätellen joku leikkaustyyppinen operaatio menossa. Ei oikein kehdannut häiritä koputtelemalla, kun ei tiennyt olisiko siitä suurtakin haittaa (jälkikäteen sain selville, että olisi saanut koputtaa, mutta myöhäistähän se silloin jo oli. :p). 

20 minuutin turhan odottelun jälkeen otettiin uusi suunta kohti apteekkia, josta löytyi tasan YKSI millilitraruisku ja sekin vasta hirmuisen kaappien kaivelun jälkeen. Kyllä voi olla yhden ruiskun saaminen tiukassa. :D Ja tiukkaa oli myös uuden ruiskun käyttö, se nimittäin oli hippusen isompikärkinen kuin paketin mukana tullut kiloasteikkoinen kollegansa. Väärää kokoa oikealla mittataulukolla, siis. Aaaargh! Ähisten se kuitenkin lääkepulloon sujahti ja sitä nyt ollaan käytetty.

Onko Atopica auttanut kutinaan? Sen kun tietäis. Siinä missä tabletit sujahtavat Sinnin kurkkuun ilman ongelmaa, on liuoslääke aivan toinen juttu. Ihan sama mitä ohjeita ollaan noudatettu, niin ei on ei, kun Sinni niin sanoo. Katti on ehta mestari kieltäytymään nielemästä liuosta ja ensimmäiset kolmisen viikkoa suurin osa nielun suuntaan ruiskutetusta lääkkeestä valui lähinnä kissaa lääkitsevien vaatteille ja sormille sekä aika pitkälti myös lattialle. Siihen toki lisäksi vielä jäätävä määrä kuplivaa kuolaa, nam! Nyt ehkä noin viimeisimmän viikon ajan lääke on alkanut päätyä isoilta osin sinne tarkoitettuun kohteeseensa eli kissan kurkkuun. Sinni on suostuvaisempi nielemään liuoksen - todennut kai, ettei tässä vaihtoehtojakaan ole, haha! - ja emäntä osaavaisempi sen ruiskunsa sijoittelun kanssa. 

On hyvin vaikea sanoa missä määrin lääke on auttanut tai jättänyt auttamatta, annostelu kun on ollut vähän mitä sun sattuu. Sellainen fiilispohjainen tuntuma tässä on, että on tuosta jotain apua ollut. Turkkia on nuoltu lyhyemmäksi ja takajalassa on yksi pienehkö paljaaksi nuoltu kohta, mutta arpia ei näy sen enempää kuin kutinasta nytkähtelevää selkänahkaa ja yhtäkkisiä turkinnypytyspuuskia. Jatkamme tilanteen seurailua ja lääkkeen antamista toivoen, että annostelupuoli vakiintuu oikeanlaiseksi ja näemme totuuden lääkkeen tehokkuudesta - tai tehottomuudesta.

Dalton, puoltatoista viikkoa vajaat puolivuotinen, taasen kasvaa kohisten. Muutama viikko takaperin se painoi jo 3,1 kiloa ja nykyisellään varmasti jo lähemmäs 3,5 kg. Punnitsisin tyypin vaikka heti, vaan kun poju on tätä kirjoitellessani hepulin jälkeisillä torkuilla, niin ei kehtaa suotta häiritä ja ottaa riskiä, että kohta taas kiipeillään pitkin seiniä ja ropelletaan jonkin tuhat kertaa kielletyn pahanteon merkeissä. ;) Kyllä meinaan riittää intoa ja rasavilliä tuossa penikassa! Sana kuuluu erittäin valikoivasti, mutta onneksi vesisuihkepullo on keksitty. Sitä ei tarvitse monestikaan enää kuin näyttää tai osoittaa, niin jo loppuu tassujen työntäminen tuikkukippoon, kukkaruukussa kävely, rehujen hamuilu ja keittiötasoilla kiipeily. Niin loppuu, viideksi minuutiksi, kunnes taas mennään. :D Ohuiden johtojen maistelu on suuuuureksi onneksemme jäänyt harrastuksista pois käytännössä kokonaan ja aivan itestään, joten kännyköiden ja muiden laitteiden latailu missä vain on jälleen turvallista.

Pussilakanoihin mystisesti ilmestyneistä rei'istä, uudehkon Xboxin kannessa komeilevista kynnenjäljistä, harvennetuista viherkasveista, kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ahtautumisesta, hepulin seurauksena haljenneesta tuikkukiposta ja auki kynsityistä lattialle unohtuneista roskapusseista huolimatta tuo ruskea olio on niin hillittömän rakastettava, että järki tässä lähtee. Se on niin erilainen kuin nuo rauhalliset vanh...keski-ikäisemme, ettei monesti voi kuin ihmetellä ovatko ne samaa eläinlajia ollenkaan. 

Samaa taitavat miettiä Sinni ja Pätkiskin. Molemmat vuoroin murisevat, vuoroin leikkivät pennun kanssa hippaa ja hillittömintä on, kun intoutuvat kaikki kolme hepuloimaan yhdessä. Erityisesti Pätkis on aivan filiksissään saadessaan saalistaa pentua ympäri kämppää, vaikkakin aika usein tilanne kääntyy päälaelleen ja se onkin Dalton, joka loikkaa hajareisin karmeaa sähinämouruaan päästelevän Pätkiksen selkään niskaa puremaan. Jos joskus onnistun tuollaisen hetken videolle saamaan, niin heti laitan teille nähtäväksi. :p Dalton ei todellakaan jää raisun Pätkiksen jalkoihin, vaikka sitä hieman alkuvaiheessa jännäsin. Poika on ihan yhtä tunteella mukana painimassa, joten Pätkis sai kiusakseen erittäin sitkeän ja tasavertaisen taistelukaverin. 

Myös Sinnillä ja Daltonilla on oma taistelurutiininsa. Tosi usein ruokaa odotellessaan Dalton kiipeää keittiön tuolille pöydän alle ja mätkii sieltä pöydän vieressä odottavaa Sinniä päähän. No Sinnihän mätkii mouruten takaisin ja sitä jatkuu useimmiten lähes siihen saakka, kunnes ruoka on valmiina tarjoiltavaksi. Jos Sinniä tuo oikeasti pännisi eikä yhtään hauskuuttaisi, ei se kyllä hakeutuisi päivästä toiseen samaan paikkaan turpasaunaa kerjäämään. Ihan se on selvästi harkittu tekosyy pieniin mähinöihin. ;) Huvittava rutiini tuokin.

No joo, olisikohan siinä taas tarpeeksi kuulumisia ja tekstiä yhteen postaukseen. Hups. Kivaa viikonloppua vaan kaikille! :)

Kaiken takana on pallit

Pallit. Killuttimet. Kassit. Kulkuset. Kivekset. Kyllä, juurikin ne. Niitä on meillä viime aikoina mietiskelty. Ensinnäkin on tietysti tuo Dalton, jolta ne pitäisi jossain vaiheessa nipsaista pois. Mieluiten ennen kuin merkkailu ja muut kollimaisuudet ilmaantuvat kiusaksemme. Vielä niitä ei olla nähty.

Toista se on isoveljen kanssa. On ollut jo vuosia. Enemmän ja vähemmän ollaan väännetty peistä sen suhteen onko luvallista iskeä naama kiinni keltaiseen lumihankeen ja luputtaa tuota hankea iljettävää lurputusta päästellen suostumatta jatkamaan matkaa ennen kuin emäntä ihan tosissaan sitä vaatii. Ja joskus sekään ei meinaa riittää. Lurputtelun ja yltiöpäisen nuuskuttelun lisäksi ollaan nautittu toki myös toisille uroksille isottelusta (mm. luonteeltaan yltiönössykkä Leo on joutunut öykkäri-Caron silmätikuksi moneen otteeseen kaikista vieraista uroksista nyt puhumattakaan) sekä iljettävistä laikuista lattialla, matolla, sohvalla ja päiväpeitolla, kun herran värkki vähän falskaa. 

Pahin oire on ollut kuitenkin ajoittainen "penisjumi" (näin me sitä olemme kutsuneet): koira herää kesken unien siihen, että punaiseksi turvonnut vehje valuttaa kirkasta nestettä niin, että sitä nestettä tulee ihan huolella. Siinä sitten rynnätään kylppäriin turvonnutta värkkiä vesisuihkulla suihkuttelemaan, kunnes tilanne turvotuksineen ja vuotoineen on ohi. Joskus suihkuttelu menee ohi parissa minuutissa, joskus saatetaan odotella kuusikin minuuttia. Joskus tilanne laukeaa superhyvän namin tarjoamiseen, mutta useimmiten namilla ei ole mitään vaikutusta.

Koska tuollainen turvotusoireilu ole ollut edes joka toisen kuukauden ongelma, ollaan tyydytty seurailemaan tilannetta tietäen, että "miesvaivojahan" nuo ilmiselvästi ovat ja vaativat ehkä jossain vaiheessa tarkempaa tutkimista. 

No se aika koitti viime maanantaina, kun oltiin aivan normaalilla aamupäivälenkillä metsässä. Koiruus nosti jalkaansa vasten puuta ja järkytys oli melkoinen, kun huomasin, että keltaisen pissaviirun tilalla olikin kirkkaanpunainen viiru. "Mitä hiivattia?! Onko toi VERTA?!" Ikinä ei ole Caro veristä pissaa pissannut, joten näkyä oli vaikea uskoa todeksi, vaan uskottavahan se oli, kun kaikki aamupissat näyttivät samoilta. Punaisilta. Mitään muuta outoa koirassa ei sitten ollutkaan. Aamuruoka oli maistunut hyvin (se on melkeinpä se outo juttu meillä monesti :D) ja vapaana se juoksi hippulat vinkuen ilman minkäänlaista vaisuutta.

Kotiin päästyämme soitin eläinlääkärin numeroon. "Eturauhasvaivoilta kuulostaa", todettiin sieltä. Ei kuulemma ollut tulipalokiire, jos koira voi muuten hyvin - ja voihan se -, mutta pissanäyte olisi hyvä toimittaa tutkittavaksi joko sinä päivänä tai seuraavana. Sehän toimitettiin sitten vielä samana päivänä eikä muuten ollut mitään vaikeutta ottaa sitä näytettä, tyyppi kun oli imaissut sen 20 litraa lunta sillä aiemmin suoritetulla metsäreissulla. Ei muuta kuin puhdas purkki hanan alle ja näyte talteen. :p Piiiiiikkuisen iisimpää kuin kissojen kanssa, terveisin nimimerkki "Kokemusta on"...

Seuraavana päivänä näyte oli tutkittu eikä siinä näkynyt mitään epätavallisuuksia, eli hormonihommiin osoitti syyttävä sormi edelleen. Tuoreet merkkaukset olivat myös keltaisia jälleen. Huh! Jatkon suhteen saimme oikeastaan kolme vaihtoehtoa: tilanteen seurailu, koiran tarkempi tutkiminen ultraamalla ja eturauhasta tunnustelemalla, tai kastraatio. Ai pallit pois?! Eih. Olen jotenkin aina ajatellut, ettei omien koirieni palleja tulla leikkelemään pois huvikseen ilman painavaa syytä. Ei siis edes siksi, että elämä olisi pallittoman uroksen kanssa seesteisempää ja korvatkin kuulevaisemmat, vaan enintään terveydellisistä syistä. Noh, nämä ovat nyt niitä terveydellisiä syitä, joita piti lähteä pohtimaan koiran oman edun nimissä. Ei se ole mukavaa olla mikään isoilla kierroksilla käyvä hormonihirviö, jos elämä voisi olla helpompaa yhden rutiinioperaation jälkeen.

Jäin miettimään tuota kastraatiota, kun sitten perjantaina pissa muuttui jälleen punertavaksi (ja iltalenkillä oli normaalia taas). Perhanan perhana, kyllä se vaan tuntui kiusaavan ja jotain tarvitsee tehdä pian. Heti maanantaina mentiin ultraan ihan koiran ittensä kanssa, jotta saatiin varmistettua, ettei siellä vatsaosastolla ole sentään mitään kasvaimia tai muuta epämääräistä, vaan se syy on tosiaan niissä hormoneissa. Kolme Caron mielestä aivan ihanaa tätiä otti meidät toimenpidehuoneessa vastaan ja kohta otettiin piikillä pissanäytettä ja ultrattiin paljaaksi ajeltua vatsaa ilman ongelmia. Mikäs siinä selällään retkottaessa ja isäntäväen rapsutellessa. Aivan oma lukunsa oli sitten se, mitä tapahtui lääkärin pyydettyä hoitajalta "kumihanskat ja liukuvoidetta". Siitä ei puhuta enää ikinä, ihan Caron toiveesta. Hys. (Mutta rauhassa meni sekin, vaikka toisen koskemattomuutta ja luottavaisuutta loukattiinkin pahimmalla mahdollisella tavalla. :D)

Testien jälkeen odoteltiin tovi ja tulokset olivat helpottavaa kuultavaa: "Siistit seinämät, ei kiteitä, ei kystia. Suuri ja symmetrinen eturauhanen, ei arista." Virtsanäytteessä oli kuitenkin runsaasti siittiöitä ja saimme kuulla Caron olevan hyperseksuaalinen. Olipas iso ylläri. ;) Eli se on joko killuttimet veks tai hormonaalinen kastraatio. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa en näe mitään järkeä, se kun ei ole meille mikään pysyvä apu.

Toinen aavistaa jotain, toinen ei. ;)

Nyt on sitten niin, että ensi viikon loppupuolella meidän molemmista pojista tulee eunukkeja, samalla kertaa. Mitäpä sitä suotta Daltoninkaan operaatiota viivyttämään, kun on kerta asiaa eläinlääkärin pakeille jo ennestään, ja samalla on hyvä tarkastuttaa pennun silmät, toinen niistä kun tuppaa vähän rähmimään. Voi poikaparat, kun miehuus viedään, mutta saavatpahan toipua kovasta koettelemuksestaan yhdessä. Kaksin aina kaunihimpi, pallittomanakin. :p Oikeasti tämän ottaa kyllä vakavimmin meikäläinen. Enpä olisi arvannut, että ihminen voi niin koiransa palleihin kiintyä, että melkein fyysistä pahaa tekee, kun toiselta miehuus viedään. Ja mistä ihmeestä sitä sen jälkeen enää tietää milloin tulee talvi ja kevät, kun kulkuset eivät enää syksyisin peity tuuheaan turkkiin ja paljastu jälleen keväällä säteillen kiiltävinä auringossa? Kysynpähän vaan!

Haaste: Kissarotusuosikkini

Pikkupedot-blogin Piivi viskaisi Karvahelvetin suuntaan haasteen, joka onkin haaste isolla H:lla: pitäisi kertoilla omat suosikkirotunsa, jotka kuuluvat kansainvälisen kissaliittojen kattojärjestö FiFe:n rotukategorioihin (eli ilmeisesti vain yksi suosikki jokaisesta kategoriasta). Niin, minähän olen tietoisuudeltani aivan saapas, mitä tulee eri kissarotuihin, sillä olen tunnetusti kissoja omistava koiraihminen, joka luettelee kevyesti 150 koirarotua, mutta jolle 15 kissarodun ulkoa muistaminen aiheuttaisi puolen päivän mittaisen tuskan. :D Onneksi tämän haasteen kanssa saa käyttää Googlea, joten tyhmä koiraihminenkin hommasta selviää, haha!

Aloitetaas! (Rodun nimet ovat linkkejä rodun kuvaukseen Suomen Kissaliiton sivuilla)

Kategoria 1

RAGDOLL

Mikä ylläri!

Ragdolleista on siinä mielessä kaksijakoiset fiilikset, että rodun luonnekuvaus kertoilee helposti sopeutuvasta, seurallisesta ja koiramaisesta kissasta, mutta noh, mikä esim. on se "koiramainen"? Onko se yhtä kuin aina kaikkeen valmis saksanpaimenkoira Caro vai kuin venäjänvinttikoira Leo, joka makaa aamusta iltaan heräten suunnilleen vain syömään ja vessahommiin, vaikka oltaisiin luonnon helmassa veneilemässä? ;) Sinällään siis aika huono määritelmä rodulle, koska yhtä oikeanlaista koiramaisuutta ei ole olemassakaan. Koiramaisuus oli rodun ulkomuodon lisäksi kuitenkin yksi merkittävimmistä tekijöistä, joiden vuoksi rotu alunperin kiinnitti huomioni ja alkoi kiinnostaa.

Meidän Pätkiksen koiramaisuus ilmenee ehkä niin, että sitä voi pitää tuolla metsässä vapaana, koska se pysyttelee mielellään lähellä ihmistä (vaan sanopa tämäkin jostain vahvasti saalisviettisestä koirasta, joka painelee horisonttiin ekan pupun nähdessään. :D) ja se osaa käydä metsässä tai kesken autoilureissun jonkun rauhallisen levähdyspaikan laidalla pissalla. Rotukuvauksen mukainen "koiriin yleensä helposti sopeutuva" se ei kuitenkaan missään nimessä ole ja se on yleisesti ottaen muutenkin aina säikky, joskin myös utelias. Pätkiksen ensireaktio kaikkeen ja kaikkiin on yleensä erittäin epäileväinen ellei jopa vahva "EI". Ihmisten seurasta se pitää huomattavasti enemmän kuin toisista eläimistä, joten sen elämä olisi varmasti omasta mielestään täydellistä, jos se saisi elää ainoana kissana yhden ihmisen lähes jatkuvan huomion keskipisteenä. Se ei koskaan kyllästy silittelyyn, jutteluun tai nuotin vierestä laulamiseen.

Tässä kohtaa onkin vähän vaikea sanoa onko Pätkis rotumääritelmänsä vastainen vai ovatko ragdollit loppupeleissä tunnistettavissa vain ulkonäöstään sekä seurallisuudestaan ihmistä kohtaan. Pitäisi tuntea henkilökohtaisesti useita ragdolleja voidakseen tietää paremmin ja olisi pitänyt tuntea Pätkis pennusta asti tietääkseen onko se ollut aina samanlainen vaiko onko jokin asia vaikuttanut sen pentuaikoihin niin, ettei se olekaan ihan niin rento kissa kuin ragdollien mainostetaan olevan ja mitä ne ehkä yleisesti ottaen ovatkin. Vai ovatko, oi armon muut ragdollien omistajat?

Kategoria 2

MAINE COON

Coonit, ah! Muutaman vuoden mittainen kohtalaisen aktiivinen virtuaaliperehtyminen cooneihin johti lopulta oman pennun hankintaan, enkä voisi olla kyllä enempää tyytyväinen valintaamme niin rodun kuin yksilön suhteen. Maine coon on tällä kokemuksella meille se The Kissarotu. :) 

Toki Dalton on vielä pentu emmekä tiedä vielä pitkään aikaan millainen aikuinen siitä kasvaa, mutta luonteeltaan se on äärimmäisen sosiaalinen, utelias, rohkea, ahne, röyhkeä, poikamainen ja kyllä, se kyseenalaisen koiramainen sillä tavalla, jolla toivoinkin. ;) Caroa se pitää vertaisenaan eikä pelkää hypätä kaksin levitetyin tassuin kiinni koiran päähän samalla sen korvaa nakertaen ja se ymmärtää samantien Caron antamat varoitukset, jos leikki menee liian rajuksi tai ahneus ohjaa sen liian lähelle Caron ruokakuppia ruokavarkaus mielessään. Ei meillä muut kissat ymmärrä noita Caron eleitä, mutta Dalton hoksaa heti. Se on mielestäni aika hyvä osoitus koiramaisuudesta: että ymmärtää koiran elekieltä ja kunnioittaa sitä. Esim. Pätkis on ymmärtänyt sen lähes poikkeuksetta väärin. 

Seurallisuudessa ainakin tuo Dalton on aivan omaa luokkaansa, oli seurallisuus sitten ihmistä tai koiraa kohtaan osoitettua. Pentu on mukana aivan kaikessa eikä koskaan voi lähteä kotoa tai saapua takaisin ilman, että eteisessä mukana on myös Dalton yhdessä Caron kanssa. Ollaankin naurettu isännän kanssa, että meillä on nykyään kaksi koiraa ja tällä menolla Daltoniakin viedään kohta pissalenkeille omassa hihnassaan. :D

Ja voi hyvä elämä miten puhelias voi kissa olla! Kuulemani mukaan rotutyypillistä tämäkin. Dalton juttelee niin muille kuin yksinään ihan jatkuvasti, eivätkä ne äänet ole mitään sellaista, mitä ollaan koskaan ennen kissojen suusta kuultu, vaan jotain aivan avaruudesta asti tulleen kuuloista. Yksi Daltonin käytetyimmistä äänistä kuulostaa pelottavan samalta kuin jo edesmenneestä TV-sarja 24:sta tutuksi tulleen CTU:n toimistopuhelimen hälytysäänen alkuosa, näin ehkä helpoimmin selitettävissä oleva mainiten. Kaipa se sitten saa jotain salaisia tehtävänantoja, jotka tuolla äänellä kuittaa ja ryntää sitten tekemään vaaditun laisia kolttosia.

Maine coon on rotuna suurikokoinen aivan kuten ragdoll ja muhkea turkki vain lisää vaikutelmaa massiivisesta koosta ellei jopa tukevuudesta. Aivan kuten koirarotujen kohdalla, myös kissoissa tuo massiivisuus viehättää pienuutta enemmän. Jos verrataan vuosien takaista nuorta ragdollia ja nykyistä pentuikäistä maine coonia, on Pätkis ollut aina huomattavasti haluttomampi kiipeilemään tai tunkemaan itteään ahtaisiin paikkoihin kuin Dalton, jolla hirveä hinku kaikkialle, minne voi vaan ehkä edes teoriassa mahtua tai ylettyä. Tässä kohtaa rotumääritelmät pitävät - ainakin vielä ja omasta kokemuksesta - hyvin paikkansa: coonit ovat aktiivisempia ja kokeilunhaluisempia kuin ragdollit. Toki aika näyttää, mihin se aktiivisuustaso asettuu. Laskee nykyisestä varmasti.

Kategoria 3

BENGALI

Tässä(kin) kategoriassa itteäni kiinnostavia rotuja on vain yksi, villieläintä muistuttava bengali. Se oli muuten rotuvalintaharkinnassamme yhdessä ragdollin kanssa ennen Pätkiksen (ja Sinnin) hankintaa, mutta ajatus taisi kariutua ragdollia hankalampaan saatavuuteen sekä rodun aktiivisuuteen, joka on ehkä hieman liian vaativaa tasoa omaa elämäämme ajatellen, jos tarinat rodusta pitävät paikkansa. Pätkiksen kohdalla on nähty, että hajontaahan rodun kuin rodun sisällä piisaa. :p Bengali on komea rotu kaikin puolin, mutta en enää näkisi sitä kovinkaan varteenotettavana vaihtoehtona omassa taloudessamme.

Kategoria 4

Tässä kategoriassa oli useita vaihtoehtoja enkä yksinkertaisesti pysty valitsemaan vain yhtä nykyisen rotutietämykseni perusteella. Valinta perustuu puhtaasti ulkonäköön:

DON SFINX

PETERBALD

SFINX

Kyllä, kaikki valintani ovat kaljuja nakukissoja! Tässä nyt varmaan viimeistään huomaa, ettei se ole se muhkea turkki, joka kissoissa muhun vetoaa. ;) Mainitsemani rodut ovat omaan silmääni äärimmäisen kiehtovia kaikessa karvattomuudessaan ja muotoilussaan, ja mm. Instagramin puolella seurailen jonkin verran näiden rotujen edustajien profiileja. Rujolla tavalla kauniita kissoja. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että karvattomuus vaatii kaikenmoisia ihonhoitotoimenpiteitä aina rasvauksesta pesuihin, enkä varmaankaan ite sellaista puunaamista jaksaisi. Ihailen siis kauempaa, mutten varsinaisesti haaveile omaksi. :)

FiFe:n ulkopuoliset rodut

Täh? :D

Se on jo KUUSI!

Niin hämmentävää, uskomatonta ja vaivalloista kuin se onkin ymmärtää, täyttää Caromme tänään jo KUUSI VUOTTA! Mihin nämä vuodet ovat oikein hujahtaneet?! Siis muuhun kuin siihen yleiseen päättömään sähläykseen, josta Caro - ja ehkä vähän allekirjoittanutkin - parhaiten tunnetaan? Köh. Me emme aikuistu. Vanhenemme tahtomattamme ehkä, mutta ankeaan aikuistumiseen emme suostu. :D

Vaan kovin ovat olleet opettavaisia nämä kuluneet vuodet ja kiitollinen täytyy olla, kun on saanut opiskella koiranomistajan arkea juuri Caron kanssa. :) Eipä ole helppoa aina ollut, mutta sitähän se on: oppiminen sen kuuluisan ja suuresti suosimani kantapään kautta. Nyt, kun poika on ehtinyt kuuden vuoden ikään (KÄÄK!), alkaa tuntua, että alamme saavuttaa hiljalleen jonkinasteista syvempää yhteisymmärrystä sen suhteen mitä kumpikin osapuoli toiselta haluaa. Ja tämä lähinnä siksi, että omistajaihminen alkaa viimein päästä kärryille siitä mistä naruista tuota otusta kannattaa vetää saavuttaakseen haluamansa lopputuloksen, ja kuinka sen kanssa jos nyt ei marssita voitosta voittoon, niin ainakin minimoidaan mokat. Ne uudet ja vanhojen toistot.

Tärkeintä on pyrkiä kehittymään, koska koskaan ei näissä asioissa täysin valmiiksi tulla. Koira itessään on osoittanut suurta oppivaisuutta, mutta eihän se mitään opi, jos hihnan yläpää ei tiedä mitä ja miten opettaa, eli käyttää sekaisin vähän kaikkia mahdollisia koulutuskeinoja ilman mitään selkeää linjaa. Neuvoja ja erityisesti niitä omasta mielestään kaikkitietäviä neuvojia on maailma pullollaan, eikä se pahaa tee, kun niitä edes sivukorvalla kuuntelee, mutta se on lopulta vain ja ainoastaan omistajan homma päättää mitä linjaa noudattaa. Sillä kukapa muu sen oman koiransa parhaiten tuntisi kuin se oma omistaja? No ei niin kukaan. :)

Ja minä, omistaja, sanon tällä kuuden vuoden mittaisella Caro-kokemuksellani, että meillä asuu muuten aika hitsin hieno kuusivuotias! :) Ei aikuinen, muttei enää mikään ihan kakarakaan. Höntylä, jolla on aivan liikaa kuulevat korvat, levottomat jalat ja kurkussa vissiin joku innostumisesta aktivoituva kiljuvaa ja haukahtelevaa ääntä päästävä pilli. Mölyapina. Urpo-Pertti. Uimamaisteri. Pallo- ja keppihullu. Hullu vähän muutenkin. Silleen juuri sopivasti soveltuakseen asumaan meidän muiden pöpien kanssa täällä Karvahelvetissä.

❤ Paljon onnea, Caro! ❤