perjantai 27. helmikuuta 2009

Alkoholistin muotokuva

Olen kuullut huhuja pahvimäyräkoiriin hullaantuvista kissoista, mutta meillä tätä ilmiötä ei oltu ennen eilistä havaittu. Harvemmin meille pahvikoiria tuodaankaan (hankalista lasipulloista kun on vain harmia), mutta kerran kun tuotiin, kokeiltiin samalla josko kissojakin moinen paketti kiinnostaisi. Ei kiinnostanut. Ei sitten pätkääkään. Pari nuuskaisua ja se oli sitten siinä.

Kunnes tänään päivällä kaikki yhtäkkiä muuttui...








Istuskelin kaikessa rauhassa koneellani selkä kissojen kiipeilytelineeseen päin enkä lainkaan aavistanut mitä kääntyessäni näkisin. Eilisestä illasta saakka telineen vieressä (ihan vain edellisen kerran kaltaisella testimielellä) lojunut pahvikoira oli aivan vaivihkaa saanut uutta täytettä. Sinni oli vetäytynyt päivätorkuille, jotka ilkeästi kamerallani räpsien keskeytin. Vaan nytpä se selvisi, ettei Sinni ole mikään poikkeus kissojen joukossa, mitä noihin epäilyttäviin ryyppyputkitaipumuksiin tulee. Viinapirun piirteet ne ovat tuossakin elikossa, etenkin viimeisen kuvan ilmeilyn perusteella.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Kissakuvahaaste 102: Vihje

Ei ole kovin vaikea arvata mitä Sinnillä on mielessään, kun se kipittää keittiöön, kiipeää pienen Pätkiksen värisen raapimistelineen päälle ja alkaa venkoilemaan vasten ovea.




Parvekkeellehan se taas kerran haluaa. Tosin näin talvisin sen mieli usein muuttuu, kun ovi aukeaa ja katti toteaa, ettei vieläkään ollut se kauan odotettu kesäpäivä lämpimän lehmänhenkäyksen tavoin puhaltelevan tuulen kera. Ilkeästi ahteria pureskeleva pakkanen ei houkuttele sitä yhtään enempää kuin isäntäväkeäkään. Parempi pysytellä ikkunan lämpöisemmällä puolella vähintään valkovuokkojen paluuseen saakka.

tiistai 17. helmikuuta 2009

Kissakuvahaaste 101: Kissat ja sisustus

Jos Sinniltä kysyttäisiin, kämppämme sisustettaisiin aitokarvaisilla vilteillä ja leluilla, lukemattomilla kiipeilytasoilla ja kiemurtelevilla onkaloilla satoja viherkasveja ja sieltä täältä roikkuvia naruja unohtamatta. Myös erilaisia pureskeltavia metalliesineitä olisi syytä olla jatkuvasti saatavilla.

Pätkiksellä on viihtyisän sisustuksen suhteen kuitenkin aivan toisenlaiset visiot. Pätkis arvostaa eritoten erilaisia mattoja, jotka on helppo rullata sykkyrälle sekä ohuempia kankaita, jotka imevät karvaa puoleensa. Pitkät hameet vetoavat ilmeisesti tuostakin syystä, koska jos näköpiirissä on lähes maahan asti ulottuva hame, on hyvin todennäköistä, että pian helman alta pilkottaa pitkä kaakaonvärinen häntä.


Tässä käsitellään mummin tyynyä erinomaisesti
muuhun sisustukseen sulautuen.



Ja ne tyynyt. Niiden on aina oltava tismalleen oikealla tavalla muotoiltuja, jotta katti saa mielenrauhan. Tyynyjen erityisellä hartaudella suoritettu muotoilu on osa Pätkiksen jokapäiväistä rentoutumisriittiä. Korvat vinkurallaan ja silmät puoliummessa kehräten se muotoilee uudelleen tyynyn kuin tyynyn, joten meillä ei ihmisten suuremmin tarvitse litistyneitä tyynyjään uudelleen kuohkeuttaa. Pätkiksen loppuun asti hiottu painelutekniikka pitää huolen siitä, että tyynyt ovat aina oikeasta kohtaa muhkullaan - ja sopivasti karvoitettuja toki myös.

maanantai 9. helmikuuta 2009

Kissakuvahaaste 100: Keskipiste

Haaste numero 100 tahtoo kuvan, jossa kissa on kuvan ehdoton keskipiste, se tärkein ja olennaisin asia. Niin tämän kuvan kuin koko arkemme keskipiste on kiistämättä nimeltään Sinni. Vaikka sen roolin toisinaan yrittääkin joku toinen viedä, on taloudessamme tasan yksi olento, joka saa halutessaan sen kaikkein suurimman osan huomiosta, ihailusta ja täysin typeriin mittasuhteisiin paisuvasta palvonnasta.

Sinni tekee sen täysin luonnostaan. Se vain keskittyy olemaan oma suloinen nappisilmäinen itsensä, jolla on kissamaisen veikeä ja vikkelä luonne - sellainen, jota rotukissoille tyypilliset kasvatusmetodit eivät ole tukahduttaneet.




Se on nenänpäästä hännänpäähän saakka oma itsensä. Huomionkipeä itsensä. Jos se kesken makoisten uniensa kuulee Pätkis saavan toisessa huoneessa osakseen hellivää puhetta ja kiintymyksestä kielivää huomiota, se juoksee samassa paikalle tunkien itsensä Pätkiksen ja hellimiskohteestaan tyhmyyksissään erehtyneen ihmisen väliin. Se puskee ihmistä intohimoisen päättäväiseen tapaan kuin sanoakseen, että hellinnän kohde oli alunperin täysin väärä, mutta että asian voi kyllä korjata. Kenellekään ei jää epäselväksi kuka pitää itseään kaiken keskipisteenä.

Eikä edes tee sitä syyttä. En tiedä miten se pääsi käymään, mutta Sinnin lellikkiasemaa on mahdotonta kiistää. Katista on tullut tämän pienen suljetun maailmamme todellinen keskipiste.

lauantai 7. helmikuuta 2009

Viemärirotta

Karvahelvetissä koittivat eilen jännät paikat, kun orjaihmiset raahasivat kattien reviirille uuden elukan. Se muistutti kummasti Sinnin vanhaa ja rapisevaa leluhiirtä, mutta oli kooltaan reilusti yli kymmenen kertaa kaukaista serkkuaan suurempi. Uusi otus saikin pian nimen Viemärirotta, sillä siltähän se epäilemättä jättimäisine piirteineen näytti.








No aluksihan rottaa katseltiin tietysti vähän karsaasti, kun ei tiedetty mikä se oikein on otuksiaan, kuinka röyhkeästi se pyrkisi kissojen eväsapajille ja kuinka suuren osan ihmisten huomiosta se tulisi verottamaan.








Eipä mennyt silti aikaakaan, kun Sinni totesi uuden tyypin vaarattomaksi ja alkoi luoda sen kanssa lämmintä ystävyyssuhdetta. Viemärirotta oli uudessa elinympäristössään hivenen ujo eikä ainakaan ihmisten nähden puskenut takaisin, mutta eiköhän se siitä aikaa myöten rentoudu.








Sinnin kiinnostus uutta kaveria kohtaan ei jäänyt kellekään epäselväksi, mutta Pätkis oli tapansa mukaan "vähän" vähemmän kiinnostunut tutustumispuuhista ja teki mielipiteensä varsin näyttävästi selväksi...








...vaikka ihan pikkuisen se linjastaan hetkeksi lipsui luultuaan, ettei kukaan huomannut. Kuvassa nähdäänkin malliesimerkki Pätkiksen tyypillisen villistä leikkisessiosta lelun kera. Leikkiin kuuluu pienen tovin mittainen summittainen ja hetkittäin jopa aggressiivinenkin huitominen kohti lelua varoen kuitenkaan vahingossakaan kuluttamasta yhtään ylimääräistä ja arvokasta, vaivalla kerättyä kaloria. Linjoistaan on tytön kuin tytön pidettävä tarkasti huolta. Niin se nykyään menee, jos meinaa kovassa maailmassa pärjätä.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Seitsemän totuutta kissasta

Pistänpäs pahan kiertämään eli käsken toista kissaamme vastaamaan alunperin koiralle tarkoitettuun haasteeseen, kuten kaltaiseni ilkimys Annikin teki laittoman suloisen Lumi-kattinsa kanssa. ;p Tulin siihen tulokseen, että voisin kysellä totuuksia ihan kummalta katilta tahansa, mutta koska kyseessä on tosiaan alkuperältään hieman koiramaisempi haaste, päästän ensin ääneen kissamaailman koiramaisimman rodun edustajan eli Pätkiksen. Melko varmasti myös Sinnin vastaukset tullaan Karvahelvetissä joku päivä näkemään, mutta otetaan toinen katti ensin. En haasta ketään, koska haasteessa ei varsinaisesti sitä pyydetäkään. Vastaamisesta kiinnostuneet kissanomistajat kopioikoot haasteen tästä ja hihkaiskoot mulle, kun ovat haasteen tehneet. :)

Haasteen säännöt kuuluvat seuraavasti:

"Tämä on koirablogeja kiertänyt haaste, ja teemaltaan "paljasta 7 kpl totuutta itsestäsi". Haaste osoitetaan aina koiralle (kissalle). Eli koirasta (kissasta) 7 totuutta, ja kirjoitettuna, kuten koira (kissa) itse vastaisi ja kertoisi."




Ja sitten itse asiaan eli on Pätkiksen (joka siis EI ole koira, eh) vuoro tarttua näppikseen:


Tässä on meikä. Ihailkaa!


1. Mäyyyy! Määyyyyyy!!!! MÄYYYYY!!! Häh? Ai pitää vastata pöljällä ihmisten kielellä...no niin kai sitte... No musta lähtee karvaa. Paljon. Oikeestaan musta lähtee karvaa niin paljon, että mä voisin perustaa firman, jos kissat sais semmosen perustaa. Mä palkkaisin tyhmiä koiria mun alaisiksi ja ne huovuttais mun irtokarvasta kissapehmoleluja, jotka näyttäis ihan multa. Isoja kissapehmoleluja. Ja ehkä kissatyynyjä ja rahejakin. Mä oisin arvostetumpi kuin Vepsäläinen.



2. Mä tykkään pitää seuraa kaikille, jotka on kissoille allergisia tai ei muuten vaan pidä kissoista. Mä haistan sen jo kaukaa, jos ne ei taho mua lähelleen. Kun mä haistan sen, nii mä meen tunkemaan itteni niitten syliin ja hieron nenääni niitten naamaan ja tietty varmistan, et ne saa oman osansa mun karvoista muistokseen. Ison osan karvoista. Kyl ne salaa niistä tykkää, vaikka esittääkin muuta ja niitten iho alkaa olevinaan kutiamaan. Ne vaan feikkaa, kyl meitsi tietää.



Kyläpaikan kollit ei aina osaa antaa mulle
leipomisrauhaa, ärh...


3. Tää nyt on aika koiramainen juttu, mut se kai sit sopii haasteen alkuperäseen teemaankin. Mä tykkään kakkajutuista. Jos mun emäntä on hoitamassa niin kutsuttua kauneuttaan (salli mun nauraa tässä kohtaa!) tuolla kylppärin puolella, niin mä meen vääntämään mun vessaan semmoset jättikokoset kissamaiset tortut, jotka haisee aivan saakelin hyvälle. Mä väännän ne aina vasta siinä vaiheessa, ku emäntä on just lopettamaisillaan sen naamansa puunauksen ja sillä on järkyttävä kiire jonnekin. Ainahan sillä on, mut se ei ny liity tähän. Mä en tietenkään koskaan peitä niitä torttujani, koska se ei sopis mun arvolleni. Useimmiten se emäntä siivoaa ne kiireestään huolimatta, koska jos se ei niin tekis, se vastaleivotun tortun aromi ehtis täyttää koko kämpän ennen ku se palais takas reissultaan. Tosin toi Sinni on sen verta rahvaanomanen katti, et se usein peittää mun leivokseni, jos noi ihmiset ei huomaa niitä ajoissa.



Tässä mä kyttään suihkuvettä.


Toisinaan mun juomakulhon pohjalla on outoja
juttuja, mut en mä anna sen häiritä.


4. Vesi kiehtoo mua. Mä juon sitä pienestä mustavalkosesta kiposta, jossa on kalan kuva pohjassa, mut se ei oo mun lempijuoma-astia muulloin ku ruoka-aikana. Useimmiten mä juon tommosesta tosi isosta maljasta, missä on sinistä hiekkaa pohjalla. Se on kuulemma koriste eikä siitä sais juoda, mut mä juon siitä silti. Ihmiset on antaneet jo periksi ja ne käy ihan säyseästi sitä aina täyttämässä, ku vesi alkaa olla lopussa. Hyvin ne on tavoille oppineet. Sit mä meen usein seuraksi, jos ihmiset menee suihkuun. Mä pysyn kyl siellä ovensuussa kaukana suihkuverhosta, mut kauempaaki on ihan jännä kattoa ku vesi lorisee ja loiskuu pitkin lattiaa. Sit ku se ihminen pistää hanan kii, nii mä meen lähemmäs kyttäämään niitä valuvia pisaroita. Niitä valuu toisinaan vielä hanastakin. Sitte mä nuolen sitä lattiaa, ku siinä on ihan erilainen aromi, ku jos sen veden jois astiasta.



Tässä mä leikin mummin kanssa sopien sisustukseen.


5. Ihmiset tykkää musta ihan kauheasti. Myös siis ne, jotka väittää olevansa allergisia tai jotain muuta yhtä typerää. Mulla on mummikin, mut se asuu tuolla Lahessa, missä on ne hyppyrimäet ja järvi, joka on nimetty silleen tosi hienosti Vesijärveksi. Mä tahon joskus juoda siitä järvestä. Sen veden on pakko olla hyvää, ku kerta koko järvi on nimetty sen veden mukaan. Ei mut joo, me puhuttiinki jo äsken tosta vedestä, nii puhutaa ny mummista. Mummi on aina ollu sitä mieltä, et mä näytän hirveen kauniilta. Tottahan se on. Mut sitte mä näin sen ekaa kertaa ja onnistuin samaan aikaan sairastumaan virtsakidesysteemiin. Mä pissailin pitkin mummin nurkkia ja etenkin sen nahkasohvat oli kivoja pissapaikkoja. Mummi lakkas tykkäämästä musta vähäks aikaa, mut sillä on vissiin tosi huono muisti, ku se tahto mut viettämään viime joulua sen kanssa. Mä en kehannu enää pissailla sen nurkkiin, ku se suunnilleen palvo mua ja mä sovin tosi hyvin sen sisustukseen. Mummi ei ois halunnu päästää mua enää pois ja se alko puhumaan iha höperöitä siitä, et sen pitäis ottaa itelleki kissa, joka ois samaa rotua ku mä. Siitä uutisesta mä en kauheesti tykänny, mut ei se onneks varmaan kauaa tota suunnitelmaansa muista. Mummit on kummiskin aika vanhoja ja niillä on kaikilla kuulemma dementia.





6. Mä pidän meteliä toisinaan. No okei, aika usein. Ihmisten korvaan se kuulostaa vissiin tältä: "Määääy... mäy mäy mäy mäy... MÄY...äy...äy... ääyyyYYYYyyy..." ja tota rataa. Ei mulla mitään syytä tohon oo, mut musta on hauska kattoa kauan niitten hermo sillä kertaa kestää. Ne luulee, et mulla on nälkä tai tahon, että ne heittää mulle mun pompulaa (se on semmonen kumilenkki, mitä ihmiset pitää päässään, enkä mä tykkää leikkiä ku yhellä tietyllä mallilla), mut ei mua oikeesti mikään vaivaa. Mä vaan tykkään ärsyttää niitä, koska mä oon pilalle jalostettu kissa ja mun päivätyöni on olla vähän rasittava.



Näin hehkeänä makailin mummin kukkaniityllä.


7. Mulla on vähän löysät linjat, mut se kuuluu asiaan. Emäntä sano, että joku ihmeen rotumääritelmä sanoo sen olevan normaalia raggiksille. Mä oon samaa mieltä. Mun pehmeä vaaleanpunanen röllykkämaha on paljon tyylikkäämpi ku jonkun luikero-Sinnin valkonen untuvapötsi. Sitä paitsi mä painan ihan sen verran ku pitääkin, vaikka oonki iso ja mua sen takia luullaan usein pojaksi. On multa leikattu yhtä sun toista, mut kasseja ei oo viety, ku ei oo semmosia koskaan ollukaan. Sitä paitsi pojat painaa sen saman määritelmän mukaan puolet enemmän ku mä. Että se ei oo yhtään väärin, että mä syön vähän liikaa joka luonaalla, ku on mulla vara kasvaa. En mä oo lihava. Se on toi mun jumalainen turkki, joka saa mut näyttämään isolta. Niih!

tiistai 3. helmikuuta 2009

Kissakuvahaaste 99: Paini

Kuka on sanonut, että painia voi harjoittaa vain toisen elävän elikon kanssa? No ei kukaan. Sinni painiikin useimmiten mieluiten leikkihiirtensä kanssa, sillä ne harvoin huitovat takaisin saati nyppivät vihoissaan karvoja kallisarvoisesta kilppariturkista toisin kuin Pätkis.




Paini kehittää voiman lisäksi myös notkeutta, kuten esimerkkikuvastakin näkee. Tehkääpä ihmeessä sama perässä! Allekirjoittanut ei sitten maksa sairaalalaskujanne, vaikka saattoikin hieman yllyttää.