perjantai 6. toukokuuta 2011

Kaikki stressi vain yhden virheen tähden

Jo viikko sitten perjantaina lauma jälleen yhdistyi Ouluun paluun merkeissä. Loput tarinat etelästä tulevat kyllä blogiin myöhemmin, mutta nyt mulla on teille jotain paljon suurempaa kerrottavaa, jota en vaan malta pihtailla! Se liittyy nimittäin Caron, Sinnin ja Pätkiksen keskinäisiin väleihin. Nyt seuraakin siis perinteisen huumorin sijaan tositarina siitä, kuinka ihminen voi omalla tietämättömyydellään aiheuttaa himputin paljon ongelmia omille rakkaille lemmikeilleen.


Teimme alkujaan suuren virheen siinä, että annoimme koiranpennulle melko vapaat tassut kissoihin tutustumisessa. Emme siis kummemmin estelleet sen tutustumisyrityksiä, jotka saksanpaimenkoirilla tapaavat olla aika rempseitä huolimatta koiran iästä. Kissoja sai siis lähestyä milloin ja missä vain eikä jahtaamistakaan estelty, koska hei, "sehän on vaan hassu pieni pentu, kissojen kokoinen". Tämä "kasvatuspäätös" lähti siitä omakohtaisesta kokemuksesta, että kissa kyllä näyttää koiralle ne rajat, jotka tahtoo sille asettaa. Tätä "faktaa" toitotti meille moni ihminen, joten totta kai me tyhmät sen sitten mitään kyseenalaistamatta uskoimme.


Noh, väärässäpä oltiin: sen enempää Sinni kuin Pätkiskään ei osannut henkilökohtaista reviiriään kynsillään puolustaa. Sen sijaan, että olisivat antaneet Carolle kipeät, mutta sitäkin opettavaisemmat arvet liian uteliaaseen kuonoon, kissat vain sähisivät, huitoivat koiraa kynnet piilossa tai sitten vain yksinkertaisesti luikkivat karkuun ja piileskelivät siellä jossain, koiran ulottumattomissa. Rennosti kissat olivat vain koiran ollessa umpiunessa. Pienikin korvan heilautus ja katit jäykistyivät koiran suuntaan epäilevästi tuijottaen. Vielä tässäkin kohtaa ajattelimme niiden kyllä ajan kanssa toisiinsa tottuvan.

Olimme samaan aikaan ymmällämme siitä, etteivät omat kissamme toimineetkaan samoin kuin ne kissat, joihin olimme esimerkiksi lapsuudenkodeissamme ja tuttavillamme tottuneet. Eläimet ovat kuitenkin yksilöitä ja niinpä liian avomielisestä suhtautumistavastamme koiran innokkuuteen koitui pelkkiä ongelmia. Ei olisi pitänyt yleistää kissojamme "kissoiksi", vaan yksilöidä ne "Sinniksi" ja "Pätkikseksi".


Ajan kanssa tästä alkoikin sitten koitua ongelmia. Vaikka Sinnin arkuus koiraa kohtaan väheni silminnähden nopeammin kuin Pätkiksen, alkoi Sinni oireilla muilla tavoin. Jo viime kesän lopulla huomasimme, että Sinnin raajoista alkoi kadota karvaa. Muilta osin kissan turkissa ei ollut mitään valittamista. Eläinlääkärin mielestä oireet viittasivat stressiin (kissa nuoli omaa turkkiaan neuroottisen aktiivisesti) eikä tarvinnut meidän pöljienkään suuremmin mietiskellä mikä voisi olla tuon stressin syynä. ;) Saimme neuvoksi tarkkailla tilannetta ja pyrkiä luomaan kodistamme kissan kannalta mahdollisimman stressitön paikka elää.


Harmi kyllä mahdollisuudet asuntomme sisustuksen ja kissaystävällisyyden muokkailuun ovat melkoisen rajalliset, joten suuntasimme suurimman huomiomme koiraan: estimme sen pääsyn kissojen iholle. Täysin. Kuri Carolla oli kuin armeijassa, mutta silti meni useampi viikko ennen kuin koira alkoi uskoa lähestymiskieltoonsa edes 70 prosenttisesti, niin pinttynyt se oli uskomaan oikeuteensa olla tuttavallinen.

Mitä enemmän koira alkoi kieltoja uskoa, sitä rauhallisemmiksi muuttuivat myös kissojen reaktiot asunnossa liikuskelevaan häirikköön. Pätkis oli edelleen hyvin aggressiivinen (läpsi, sähisi ja sai sätkyjä), vaikka Caro olisi vain kävellyt kissan ohi kiinnittämättä siihen mitään huomiota, mutta Sinnipäs sen sijaan yllätti täysin: se alkoi ajoittain kiehnäämään hellyydenkipeästi (eli pusketaan päällä esim. sohvaa ja nostetaan samalla ahteri pystyyn) huomatessaan koiran tuijotuksen, siis samaan tapaan kuin hakiessaan huomiota ja hellyyttä meiltä ihmisiltä. :D



Kummallista oli kuitenkin se, että vaikka Sinni osoitti kiinnostustaan koiraa kohtaan, yli-innokas turkin nuoleminen sen kun vain jatkui seurausten näyttäessä ajoittain melkoisen pahoilta. Toisinaan vaikutti, että Sinni antoi turkkinsa rauhassa kasvaa, mutta pian mentiin taas huonompaan suuntaan. Kyllähän se pistää ahdistamaan, kun joku pesueesta voi pahoin eikä oikein kukaan osaa asiaa korjata. Suojatötteröä pidimme elikon päässä vain kokeilumielessä alle päivän ajan, sillä eihän sen käyttämisestä mitään hyötyä ollut: kissa ei pystynyt syömään eikä juomaan, kyhnytti vain lamautuneena paikallaan. Heti, kun tötterön otti pois, jotta kissa voisi syödä, juoda ja käydä vessa-asioillaan, alkoi raivokas raajojen/vatsan/hännäntyven nuoleminen ja korvan rapsutus. Tötterö ei koskaan voisi korjata perimmäistä ongelmaa, sillä se olisi vain este normaalille arjelle.

Lähtiessäni Caron kanssa pääsiäislomalle etelään iloitsin samalla kissojen saamasta parin viikon koiravapaudesta. Ne ovat saaneet vastaavia useamman viikon lomia koirasta ennenkin ja ihme kyllä nuo lomat ovat tehneet eläinten väleille pelkkää hyvää, vaikka jotenkin sitä luulisi, että tauko vain vieraannuttaisi niitä toisistaan entisestään. Reissujemme jälkeen kissat ovat olleet aina jollain tapaa vähemmän varuillaan koiran suhteen, mutten silti olisi uskaltanut toivoakaan, että tällä viimeisimmällä reissullamme olisi näinkin suuret seuraukset mitä nyt olen todistanut.


Ensinnäkin se tärkein kaikista: lauma on ollut kasassa nyt tasan viikon enkä ole nähnyt Sinnin kertaakaan nyppivän tai nuolevan turkkiaan normaalista, terveestä kissasta poikkeavalla tavalla! Aiemmin sain olla keskeyttämässä täysin tyhjästä iskeneitä nuolemispuuskia monta kertaa tunnissa. Turkkikin on selvästi nypityillä alueilla kasvanut, vaikkei se vielä tasaiselta näytäkään. Tällä hetkellä näyttäisi siis siltä, että on tapahtunut positiivinen käänne tuossa stressioireilussa, mutta on tietenkin vielä aivan liian aikaista sanoa kuinka paluumme tulee pitkällä tähtäimellä Sinniin vaikuttamaan.

Se toinen seurauksista koettiin sitten eilen ja epäilen edelleen nähneeni sittenkin vain unta. :p Istuskellessani sohvalla konsolipeliä pelaillen nukkui Sinni sylissäni onnellisella kerällä. Caro oli juuri herännyt iltatorkuiltaan, tullut istumaan aivan sohvan eteen ja koko sen olemus huokui suurta väsymystä: raukea katse harhaili huoneessa haukottelun säestämänä. Hitaasti koira ojensi kuonoaan kohti Sinniä herättäen kissan uniltaan. Tämä ei ollut mitään uutta: koiralla on viime kuukausina ollut lupa tutustua kissoihin, jos se tekee sen rauhassa, läpsimättä tassulla ja näyttämättä hampaitaan, jos kissa keksii sille reviiriään puolustellen sähistä.


Tällä kertaa Caro pääsi tutustumisessaan pidemmälle kuin aiemmin: Sinni antoi sen nuuskia turkkiaan ja jopa tökkiä vähän kirsullakin ennen kuin katsoi tarpeelliseksi nousta ylös. Lähes poikkeuksetta tässä vaiheessa kissa on hypännyt koiralta "turvaan" sohvan selkänojan päälle, mutta eilenpä se vain kääntyi ja kun koira taas varovaisen tuttavallisesti ojensi kuonoaan kohti kissaa, alkoi kissa seurankipeästi kiehnätä lopulta ojentautuen kohti koiraa ja puskien sitä päällään kuonoon!!! Ja vaikka pelkästään tuokin riittäisi helposti tasajalkaa hypittävän intiaanihuudon syyksi, meni koira vielä sen kiehnäyksen lomassa nuolaisemaan Sinnin naamaa eikä saanut edes siitä kynnettömästä tassusta, vaikka ennen tassua on herunut todella paljon vähemmästäkin. :D


Joten tohtii tässä kai ihan näin julkisestikin myöntää, että toiveet kissojen ja koirien välisestä ystävyydestä eivät ehkä sittenkään ole pelkkää turhaa haaveilua, vaikka tämä yhteiselon ensimmäinen vuosi onkin ollut melkoisen hankala. Pätkiksen suhteen en suuria toiveita elättele, se kun ei ole ennenkään niin peuhuseurasta välittänyt, mutta jos Sinnistä ja Carosta oikeat leikki- tai unikaverit tulisi (leikkisien luonteidensa puolesta hyvinkin mahdollista), olisin pohjattoman iloinen. Tärkeintä olisi tietysti, ettei meillä enää turhia stressattaisi ja Sinnin henkisen puolen vaikeudet olisivat pian inhottava muisto vain. Pitäkäähän peukkuja! :)

9 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoista luettavaa. Meillä on tällä hetkellä viisi kissaa ja neljä koiraa. Kun luin tuota, tajusin, miten kiitollinen saan olla, että yhteiselo on sujunut näinkin leppoisasti. Eläimet ovat tosiaan yksilöllisiä.

    VastaaPoista
  2. Sellaista se on ollut esim. isäni kotona, jossa kissat ovat vaihtuneet vuosien saatossa siinä missä (erityisen lukuisat) koiratkin, mutten muista, että siellä koskaan ois ollut mitään tämmöstä mitä meillä on koettu. Senpä takia sitä tulikin tehtyä omien kissojen kohdalla aivan väärin kuin meni luulemaan, että homma toimii samoin aina ja kaikkialla.x)

    VastaaPoista
  3. Sinnistä on helppo uskoa tuo stressin määrä, kun se ei koskaan aikaisemmassa kodissakaan halunnut tutustua koiriin. Muistaakseni Pätkis taas oli aivan välinpitämätön koiria kohtaan.

    Mutta hyvä, kun nyt on alkanut sujua! Meilläkin on kissa joka ei osaa puolustaa itseään, luulen että johtuu sen löytökissataustasta, se on muutenkin jotenki niin reppana. Joten meilläkin saa koiraa kieltää liian rajuista otteista edelleenkin päivittäin. Olen vissiin kerran nähnyt meidän kissan antavan koiralle köniin, sais kyllä antaa päivittäin. Vaikka Ilon touhut onkin sen mielestä vaan leikkiä ja sitä ah niin ihanaa kissan astumista (jota edes kastraatio ei vähentänyt), niin ei kissa kyllä tykkää.

    Toivottavasti Sinnin karvat kasvaa kunnolla takas eikä stressi enää yllätä.

    VastaaPoista
  4. Jännityksellä luin tarinan. Meillä on pojan koirat usein käymässä ja eilen kissa nuoli koiran naamaa. Koira istui kuin patsas : )

    Hyvä, että tilanteenne parani.

    VastaaPoista
  5. marjuli, se on kans meiän yks iso virhe, ettei kyselty Caron tullessa taloon, että mitenkä noi katit oli aiemmin koiriin suhtautuneet. Taisin olettaa niiden suhtautuneen "normaalisti" (eli mainitsemani stereotypian mukaisesti), koska mitään erityistä juttua aiheesta ei koskaan tullut ja noi kummiskin koirataloudessa ne ekat vuodet olivat. Ois ehkä säästytty paljolta, jos en ois totakaan tyytynyt vain "olettamaan".x)

    Mut jännä homma, mikäli Sinni on ennen ollut epäkiinnostunut kaveruudesta koiriin, sillä Caron suhteen on havaittavissa aivan selvää kiinnostusta, jota rajoittaa vain se epävarmuus ja se, ettei Caro aina jaksa rauhassa tutustua, vaan "hajottaa" sen rauhallisen tutustumishetken alkaen haastaa kissaa leikkiin koiramaisin elkein, jotka Sinni taasen mieltää hyökkääviksi, esim. hännän heilutus kun tarkoittaa sille täysin eri asiaa kuin koiralle.:p

    Juu, Sinnikin on antanut tasan kerran Carolle kynsiräpsyä kuonoon, vaan siitäkin oli seurauksena enemmänkin koiran säikähdys ja hetken kirpaisu kuin kunnon opetus. Ois niin paljon helpompaa, jos kissat tajuaisivat puolustautua kunnolla!

    - - -

    Mayo, kiva kuulla, että teillä nuo kontaktit koiriin otetaan rennosti eikä turhia stressailla. Niinhän sen kuuluisi mennäkin. :)

    VastaaPoista
  6. Taitaa olla kissojen persoonastakin kiinni miten homma sujuu. Meillä oli ekan kissan tullessa jo koira ja niistä tuli heti ekana päivänä parhaat ystävät: kissa sai surutta hyppiä koiran niskassa. Samoin tämä kissa sitten myöhemmin suhtautui kissanpentuun. Nyt syksyllä on tulossa eka tilanne että talossa on jo aiemmin ollut isompi kissa ja tuleekin koiranpentu. Tää tilanne jännittää, mutta onneks kissa on luonteeltaan niin sosiaalinen ja seurankipeä että taitaa olla vain innoissaan ku saa taas kaverin tänne meidän ollessa poissa.

    VastaaPoista
  7. Oon kuullut väitettävän, että kissoja ja koiria on vaikeampi sopeuttaa yhteen, jos koira tulee taloon vasta kissan jälkeen. Voihan tuo yleisempää olla noin kuin toistepäin, mutta kuten sanoit, persoona ratkaisee eniten ja joka lauma/perhe yksilöineen on oma lukunsa eikä noihin yleistyksiin näin ollen kannata liikoja luottaa. Nähtiinhän se meilläkin, että pieleen meni, kun kuunteli "enemmistöä" ja unohti käyttää omia aivojaan. ;) Sinnin kyllä ajattelin sopeutuvan Caroon nopeammin, se kun on juuri sellainen hirmu seurallinen (ja utelias) katti kuten myös sun kissasi on, mutta koiran suhteen se seurallisuus ei sitten tuosta vain ilmennytkään. Toivottavasti teillä tulee olemaan helpompaa. :)

    VastaaPoista
  8. Tosi mielenkiintoista, että voi tulla tuollainen tilannekin. Kirjoituksesi oli myös koskettava, jotenkin eläydyin täysillä tuohon tuskaan siitä, miten tilanne ratkeaa.

    VastaaPoista
  9. Kiitos! :) Tuska on hyvä sana kuvaamaan sitä epätoivoista fiilistä, kun kuvittelee etukäteen, että kaikki sujuu alusta asti "normaalisti", ja sitten yhteiselosta tuleekin todellisuudessa tällaista ihme saippuaoopperaa, jossa puhutaan jo elukoiden henkisestä terveydestäkin. Jos vois tehä asiat toisin, tekisin aivan varmasti kaiken, ettei juttu ois päässy niin pahaksi mitä se pääsi. Eikä tässä selvillä vesillä olla vieläkään eli sopeutus jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...x)

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit! :)