Päivällä tehtiin lenkki sinne tässä blogissa jo hyvin tutuksi tulleeseen metsään ja sillä reissulla sitä vasta hiki virtasikin, lämpömittari kun näytti jo kolmatta päivää pariakymmentä astetta ja aurinko senkun vaan paistoi jo aamusta alkaen. Lumikin oli jo metsälaaksosta lähes täysin sulanut ja vain muutamien kuusien varjoissa pilkotti minimaalisen pieni läntti lunta, joka koiralle matkavedeksi kelpasi. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...
Kun päivä ehti alkuiltaan, suuntasimme kirsumme kohti järveä ja vaikkei täydellistä varmuutta jäiden lähtemisestä etukäteen ollutkaan, odotti meitä perillä ihanan houkuttelevasti kimaltanut vedenpinta!
Vain pienelle hiirenkorvalle ehtineet puut kuiskivat, ettei vielä ollutkaan kesä, vaikka aurinko helli ja vesi uimaan houkutteli noin niin kuin ulkoisten avujensa puolesta. Ei nyt hiiskuta sanaakaan siitä veden lämpötilasta, koska se saattaisi jonkin verran tunnelmaa latistaa...
Myönnetään, että taisi siinä hieman omistajahenkilökin koiraansa uimaan houkutella. Jostain kumman syystä elikko ei meinannut millään muistaa kuinka sinne uimaan mentiinkään, vaikka niin kovasti vuosi sitten hommaa treenaili.
Ja niinpäs sitten kohtalo puuttui peliin kyllästyttyään seuraamaan kuinka koira vain tassujaan rantavedessä uitteli ja juomista hörppi. Loiske siinä vain kuului, kun Caro-parka lipsahti jorpakkoon levästä liukasta kallionpintaa pitkin pystymättä millään menoaan jarruttamaan. Hyvin tovin sai Caro tassuillaan sätkiä, että takaisin rantaan pääsi. Seurahenkilö ei tietenkään nauranut rannalla. Ei.
Ilmeestä voitte ihan iteksenne päätellä kävikö moinen moka yhtään koiran itsetunnolle. ;)
Tästä episodista kun selvittiin, jatkui tyhjänpäiväinen rantamudan kuopiminen ilman yritystäkään uimaan. Ei ollut viime kesän vesipeto vielä näköjään talviuniltaan herännyt. Ei siinä sitten muu auttanut kuin vaihtaa maisemaa viereiselle koirien uimarannalle (niinpä, olisipa siellä kaukana Oulussakin ihan noita virallisia koiruusrantoja, vaan kun ei niin ei), astua ihmisräpylöillä nilkkoja myöten hyytävän kylmään jorpakkoon ja ottaa avuksi joltain rannalle "unohtunut" rikkinäinen uimalelu.
Sen jälkeen uimalelu lensi ja se olikin vesipedon menoa. Kerta toisensa jälkeen sai lelu kyytiä ja vanut sen kun rikkinäisen luun uumenista lentelivät, kun talviturkille annettiin perusteelliset hatkat.
Jotta lällällää ja pitkää kieltä, täälläpäs on uimakausi 2011 korkattu! Mites siellä muualla maailmassa nämä kesähommat etenevät eli joko on turkit naulaan ripusteltu vai vieläkö maltatte odotella?
Hei. Rakastan koiria ja kissoja ja varsinkin shefereitä ja tälläistä blogia olen etsinytkin ja nyt se sattui siihen eteen ihan sattumalta. Kiva!
VastaaPoistaTervetuloa vaan seurailemaan meiän lauman touhuja! :)
VastaaPoistaTän porukan tyhmin eläin käppäili jääl toissaviikol. Vanhan avannonkohal oli jää sevverra heikkoo, et sinne humpsahti.
VastaaPoistaKoira joka ei erityisemmin välitä uimisest oli kyl kuvauksellisen näköi...ja kamera oli keittiönpöyvväl...
Nii-i, siinä sitä ois ollu satavarmoja loisto-otoksia oikein tyrkyllä, jos se kamera ois mukaan päässy. :D
VastaaPoistaTäällä uitiin viime kesänä vain vahingossa, eikä tuolla näyttäisi nytkään mikään hinku olevan uimaan. Saiva on kahlailija-tyyppiä ja vaikka esmes kepakoista tykkää niin ei niilläkään saa tuota onnetonta uintireissulle.
VastaaPoistaYllättävän moni koira tyytyykin kahlailemaan. Sama se oli meiän entisellä papillonillakin eli mahan kyllä kasteli, vaan ei suostunut koskaan uimaan, ei sitten millään. :)
VastaaPoistaKiitos hyväntuulen aamulukemisesta : D
VastaaPoistaOlehan toki hyvä. :p
VastaaPoistaCarolle on tommonen pieni nappi kera "haasteen" Saivan blogissa. :)
VastaaPoistaJee, kiitos! Kiva ottaa haasteita vastaan. :)
VastaaPoistaMeidän nuoremmalle koiruudelle ei löytynyt ihan noin mukavaa talviturkinheittopaikkaa kuin Carolle, vaan pulikoimassa käytiin tyylillä kuraojassa...
VastaaPoistaLuulenpa, että koira oli siihenkin mahdollisuuteen enemmän kuin tyytyväinen. :p
VastaaPoista