Lauantain luontoretki osa 2

Luontoretkeilytarinointi jatkuu paluulla viime lauantain maisemiin, josta kaikkien niiden kevään merkkien keskeltä löysimme myös jäänteitä menneestä talvesta, siis tietysti laajan laaksollisen verran lunta. Ja se luminen maisemahan me tietysti hyödynnettiin talven viimeisen hankihyppelyn merkeissä! Tässä siis viimeiset mokomat tämän talven osalta:

Täältä tulee haaauuuuuuuukku!

Sätkii sätkii!

Tiukka ponnistus...

...ja tyylipuhdas pomppu.

Tule hauvan sylkkyyn, iso hiutale, tule tule!

Kas näin nousee jalka ja jalka nousee näin!

Onko tämä nyt se telemark-alastulo vai?

Juu, myönnettävähän se on, että on talvessakin ne omat hyvät puolensa. Eipä sitä kesällä kehtaa niin valtaisan isoja loikkia ottaa, kun ei ole tuota valkoista pehmeää laskeutumisalustaa anturoiden suojana. Joten hei hei nyt vaan talviharrastuksille ja tervetuloa kesähuvit, kaivatuimpana tietysti se vedessä uiskentelu!

Osittain pimeä koira.

Kaksi pölkkyä.

Aikamme happea kerättyämme päätimme jatkaa tutkimusmatkaamme verkkaisemmin kohti kummallista, jostain kauempaa kuulunutta vaimeaa huminaa.

Kas kummaa, nietosten keskeltä löytyi yllättäen lampikin, joskaan ei aivan uimakelpoinen sellainen. Oli nääs hiukkasen turhan matalaa tekoa. Caro katsoikin hyödyllisemmäksi sukeltaa pää edellä hankeen...

Eipä löytynyt alati taustalla vainonneen äänen lähdettä hangen alta kaivelemalla, vaikka kiihkeästi koira kyllä yritti, ei siinä ahkeruudessa valittamista...

Viime kesäisen hirmutuulen kaatamien puiden juuriltakaan ei sammalta kummempaa bongattu. Höh!

Sinnikäs tutkimuksemme tuotti kuitenkin lopulta tulosta ja Caro riensikin innoissaan perässä löntystelleelle kuvaajalle kertomaan, että nyt muuten ollaan jännän äärellä, metsä kun loppuisi parin nyppylän taakse.

Ja tottahan tuo oli, sillä eipä montaakaan askelta tuosta, kun eteemme avautui aivan uudenlainen näkymä: moottoritie ramppeineen kaikkineen!

Kaksikon ihmisosapuoli katsoi parhaaksi kahlita nelijalkaisen tutkimusmatkailijansa, sillä kumma hinku veti lähelle turva-aitaa moottoritien liikennettä pällistelemään eikä turhia riskejä kehdannut nelijalkaisen suhteen ottaa.

Vaan mitäpä olisi nelijalkainen autoista välittänyt. Katseli vain tylsistyneenä pikkuautojen virtaa haikaillen jo takaisin metsään mäntyjen juurille jalkaansa nostelemaan.

Tovin verran me kuitenkin autobaanaa tuijottelimme ihan vaihtelun vuoksi, ettemme pelkästään metsässä koko päivää kuljeskelisi. Pakkohan se lopulta oli paluumatkalle lähteä, alkoihan kello jo illan tunneille kääntyä.

Innoissaan Caro sitten mennä viipotti pitkin löytämäämme oikopolkua ja eipäs aikaakaan, kun bongasin koiruuden jo tutun kallion päältä. Sinnehän tuo kiipeili menemään niin kuin mikäkin vanha tekijä, vaikka eipä ole otuksella kovin montaa kokemusta noin jyrkistä nousuista. Eipä sen tarvinnut askeliaan miettiä, kun pää edellä ryntäsi vaan. Toista se oli eräällä, kröhöm, toisella...

Tuu siitä vaan ylös. Määki tulin, ihan iisiä!

Alastuloakin elikko treenaili pariin otteeseen meikäläisen etenemistä odotellessaan...

...ja ehti siinä lepäilläkin ennen lopullista paluutamme ihmisten ilmoille. Semmoinen oli siis se reissu kuvineen päivineen. Tuon päivän jälkeen olemme tehneet jo paljon muutakin jännää, mutta ne tarinat kerrottakoon myöhemmissä postauksissa.