Tässä samalla, kun järkkäilen elukkakuvista ja -videoista ylitsepursuilevan läppärin kovalevyn sisuksia hieman siedettävämpään käyttökuntoon, ajattelin jakaa teille vähän muistoja menneistä ajoista. Tässäpä siis Karvahelvetissä ennen julkaisematonta materiaalia Caron ensimmäisestä elinvuodesta ja tarkemmin sanottuna aivan siitä ensimmäisestä kuukaudesta laumamme jäsenenä. Paljon jäi tuolloin blogiin muistiin kirjoittamatta, sillä niin tarkasti vei pennusta huolehtiminen ja uusiin rutiineihin tottuminen päivästä tunnit, ettei blogikirjoitteluun jäänyt kovinkaan kummoisesti energiaa. Mutta tässäpä tarinaan täydennystä, olkaatten hyvät! :)
Ekana kuukautena, siis huhtikuussa 2010:
...oltiin aika hukassa, kun vieraat ihmiset vain tulivat ja veivät pois äitin ja kaksoisveljen luota...
...ja päädyttiin alle parin tunnin ajomatkan jälkeen Hollolaan, jossa tutustuttiin pelottavan jättimäisen vinttikoira Onnin lisäksi myös uteliaaseen Leevi-kissaan...
...ja siihen kaikkein turvallisimman näköiseen kaveriin, Sisuun, joka ei meinannut millään ymmärtää mikä se semmoinen pieni hoiperteleva, alleen ruikkiva rääpäle oikein oli ja miksi se tuntui alati seuraavan sama minne Sisu koitti piiloutua. Ei tajunnut Sisu, että oli ottoisoveljen roolin saanut, kiitos ulkoisten avujensa, jotka pikkuiseen niin kovasti vetosivat.
Yölliset lenkit Hollolassa olivat yhtä jännää seikkailua, kun pihamaata riitti silmänkantamattomiin eikä oikein minnekään uskallettu ypöyksin lähteä. Sai olla emäntä tarkkana askelissaan, ettei tallannut jaloissa pyörivän rääpäleen päälle. Niin, rääpäleen, jolla ei vielä tuolloin ollut kutsumanimeäkään, sen keksimisestä kun oli onnistuttu (luetaan emäntä oli onnistunut) tekemään elämääkin suurempi ongelma.
Kun sitten lopulta nimeksi valikoitui Caro, sen edesmenneen Karo-koiran mukaan, oli yhdestä huolesta päästy. Maailmalla oli kuitenkin vielä paljon yllätyksiä hihassaan eikä pienimpänä täydellinen maisemanvaihdos, jo toiseen kertaan pienen pennun olemassaolon aikana: suunnaksi otettiin Oulu. Oulu? "Onko se jotain uutta syötävää?" mahtoi koira Oulu-sanan toistelua miettiä ymmärtämättä lainkaan mistä ne hämettä vääntäneet ihmiset taas tarinaa keskenään iskivät.
Pitkä oli matka sinne hämmennystä herättäneeseen Ouluun, vaan väliäkös tuolla, sillä Caro oli autoilijakoira jo alusta pitäen. Sillä samalla rohkeudella millä se oli lähtenyt synnyinkodistaan uuden emäntänsä turvallisessa sylissä, se myös istuskeli koko pitkän matkan Hollolasta Ouluunkin omassa autohäkissään vuoroin torkkuen, vuoroin leluillaan leikkien. Eipä poika paineita elämästään ottanut. Nuuskutteli menemään vain.
Oulussa tutustuttiin muihinkin koiriin, mm. sukulaispoika Reetuun, jonka sanoivat olevan joku ihmeen kääpiösnautseri. Reetu vähän leikkisää sakemanninpentua jännittelikin, se kun ei oikein tassulla päin näköä läpsimisen, siis sakuleikin, päälle ymmärtänyt, mutta kyllä sitä yhden yökyläilyn aikana muutamat kerrat hippaa silti leikittiin. Ja kun ei leikitty, keskittyi Caro pentuaikaiseen intohimoonsa, kivien syöntiin. Muutaman kuukauden ajan moista hulluutta kesti, kunnes villitys laantui jääden sille tielleen. Ihmisväki arvosti erityisesti päivää, jona kadunlakaisukoneet saapuivat.
Koirapuistoihin ei vielä siinä pikkuvauvaiässä ollut yhtikäs mitään asiaa, joten uusia tuttavuuksia oli solmittava tylsästi hihnassa tassutellen.
Vastaan tuli jos jonkinmoista koirakaveria, isoa ja pientä, joista osaan törmättiin vain yhden kerran, osaan taasen useamminkin. Suuresta mastiffityttö Bisketistä tulikin yksi vakiotervehtijä vastaan sattuessa, se kun ei mistään höntyillyt, vaikka kovasti tuntui pienestä rääpäleestä tykkäävänkin. Liekö Bisket sittemmin muualle muuttanut, kun emme ole siihen enää kuukausiin lenkeillämme törmänneet.
Eipä ollut kyllä kotosallakaan tylsää, ei sillä. Sen minkä lattialle pissaamiselta, kakkaamiselta, syömiseltä (neljä kertaa päivässä saivat ihmiset penikalle ruokatarjoilua väkertää, voi hurja!) ja nukkumiselta ehti, leikki Caro-pentu lukuisilla leluillaan. Niitä tuntui pursuilevan ovista ja ikkunoista, sillä eihän ihmisväki voinut olla uutta vauvaansa lahjomatta harva se päivä. Ehkä se kaikkein rakkain leluista heti alkuun oli valtava tiikeri, jonka kanssa oli hyvä ottaa painimatsia ja teroitella vähän niitä kulmahampaitakin, jotta olisi sitten tositilanteessa valmiina taisteluun lähiön herruudesta.
Myös kuuluisa puufetissikin sai jo ekan kuukauden aikana alkunsa. Toisin kuin kivien syömisen, on tämän innon laantumista taatusti aivan turha odottaa.
Ja se hihnassa vetäminen. No sehän tietysti aloitettiin kaiken muun meuhkaamisen ohessa myöskin jo tuolloin huhtikuussa. Oi kuinka söpöä se pieni angsti vielä tuolloin olikin. ;)
Sellainen oli siis Caron ensimmäinen kuukausi laumamme jäsenenä. Toisesta kuukaudesta, toukokuusta 2010, kuulette sitten joku toinen kerta, sillä myös tuolloin toi elämä vastaan vaikka mitä uutta ja jännittävää. Sellaista se on pikkupennun elämä: jokainen päivä kuin uusi suuri seikkailu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit! :)