Jouluaattomme karvaiselta kantilta katsottuna

Ei se jouluaatto noille eläimillekään ihan normaali päivä ole, vaikka ne eivät jaksakaan joulurutiineista ihmisten tavoin välittää. Viimeistään siinä vaiheessa, kun kuusen alle ilmestyy epämääräinen kasa kummallisen muotoisia mötiköitä, joita ihmiset lahjoiksikin kutsuvat, on aivan pakko uskoa, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa on luvassa.




Roni päivysti lahjapaketteja yli kymmenen vuoden jalostuneella kokemuksella pitäen huolen, ettei kukaan päässyt paketteja sen huomaamatta avaamaan.




Ennen lahjojen avaamista oli syytä ruokailla rauhassa, jotta energiaa riittäisi itse asiaan eli pakettien sisältöihin perehtymiseen. Tokihan homma meni niin, että koira söi kissojen ruokaa, Pätkis koiran märkäruokaa. Virtsakiteistä toipumassa oleva Pätkishän ei terveysruokavaliostaan suuremmin jaksa perustaa, vaikka kovasti olemme sitä yrittäneet valvoa ja valistaa. Mikäs siinä, jos toisinaan koiranruokakin maistuu. Jouluna on lupa luistaa yhdestä, jos toisestakin periaatteesta. Niinhän me ihmisetkin teemme, joten sallittakoon se myös eläimille.




Toisin kuin oletin, kaikkein vähiten lahjojen avaamissessio kiinnosti Sinniä. Se ei nähnyt mitään jännää paperimöykyissä, jotka eivät edes tuoksuneet kiinnostaville. Ja mä kun olin kuvitellut kyseisen katin olevan ensimmäisten joukossa hämmentämässä alati kasvavaa paperikasaa, kuten se tekee aina päästessään käsiksi normaalien postipakettienkin pakkausmateriaaleihin.




Pätkis sen sijaan oli alusta asti innolla mukana avauspuuhissa, joskin lähes pelkästään nuuskimis- ja valvomishommissa. Erityistä lähikontaktia se ei paketteihin ottanut.




Yhdestä paketista paljastunut oikein söötti vihreä kissanminttuhämis ei ilmeisesti tuoksunutkaan tarpeeksi huumaavalta, koska normaalisti minttuhuuruihin sekoava Pätkis ei jaksanut leikkiä uudella lelullaan käytännössä lainkaan. Liekö olivat kaupassa minttusisällön suhteen huijanneet, mene ja tiedä. Emme kuitenkaan luovuta. Vielä koittaa päivä, jona Pätkis leikkii hämiksellään - tai itkee ja leikkii.






Onneksi koiriin voi aina luottaa! Ronin mielestä se sai aivan mahtavia lahjoja, ja vaikka sinisestä pehmomustekalastakin myöhemmin suurta riemua irtosi, oli aaton suurin hitti kuitenkin syötävää sorttia. Kyseistä syötävää kutsutaan Ronin kotosalla nimellä "nami" ja tuon nimen ääneen lausuminen aiheuttaa poikkeuksetta sekä kuolausta, että pakkoliikkeitä hännän ja äänihuulten seutuvilla.










Täysin kiittämättömiksi ei kissojakaan passaa haukkua, sillä toisesta kissoille osoitetusta paketista paljastui etenkin Sinnille äärimmäisen mieluisia karvaisia kavereita. Entinen harmaa aitokarvainen hiiri katosi jonnekin hyvin pian sen kotiin tuotuani (kukaan sitä ei kuitenkaan syönyt, siitä olen varma), joten korvikkeita hommattiin oikein kaksin kappalein ruskeana ja mustana. Kuten kuvatkin kertovat, tämä tuplalahja oli selkeä menestys!




Mikään hupi ei kestä ikuisesti ja niin kävi myös jouluaaton kohdalla. Lopulta kaikki lahjat oli jaettu niin ihmisten kuin eläintenkin kesken eikä jännitystä pakettien avaamisen muodossa ollut enää tarjolla. Jäljellä oli vain iso kasa kiiltäviä nauhoja ja kirjavia papereita, jotka peittivät lattiaa ja jäivät ihmisten siivottaviksi. Hyvä puoli hommassa oli kuitenkin se, että lelut odottivat leikkijöitään vielä seuraavanakin aamuna ja näin ollen joulupäivä oli melkoisen hupaisaa aikaa sekin. Ja tokihan ensi vuonna sama otetaan uusiksi!