Alunperin oli tarkoitus lähteä vain pallonheittely- ja/tai juoksulenkille, mutta kun yksi asia johti huomaamatta toiseen, oltiinkin pian aivan uusien koiraharrastusmahdollisuuksien äärellä, nimittäin treenaamassa Caron juoksuttamista polkupyörän avustuksella. Kuulostaa muuten aika kohtalokkaalta, eikös vaan..? Paljon on moisesta puhetta ollut, mutta vasta tänään päästiin sanoista tekoihin eli sen konkreettisen treenaamisen makuun.
Treenipaikaksi valikoitui rauhallinen, kotimme lähellä sijaitseva hiekkakenttä, jonne pääseminen oli tosin melkoisen ähinän ja tuskan takana. Jostain kumman syystä Caro saa aina aivan mahdottoman hepulin huomatessaan, että lenkille lähdetään ei yhden, vaan peräti kahden ihmisen voimin. Liekö hepulin syynä on, että porukalla tehdyt lenkit tietävät poikkeuksetta jotain äärimmäisen kivaa: ehkä retkeä uimaan, metsään tai jonnekin muualle missä saa riehua aivan hillittömästi. Näin jälkikäteen on taas hyvä miettiä (ja kirota suunnatonta tyhmyyttään) miten tärkeää olisi ollut käyttää koiraa ulkona porukalla vähän useammin jo pikkupennusta saakka eikä opettaa sille huomaamattaan, että porukkalenkit ovat jotenkin tavallisista hihnalenkeistä poikkeavia. Siis lenkkejä, joissa on joku kiherryttävän jännä juju, iik ja wuf!
Toisin sanoen eipä mennyt koiralla kauaakaan tajuta, että kun mukaan lähtee kaksi ihmistä ja polkupyörä, oli luvassa jotain todella mahtavaa. Siitäkös otus vasta virtapiikin sai! Voihan elämä sitä säntäilyä ja suoranaista huutoa, jota koira sen matkan hiekkakentälle piti. Elikko haukkui, vinkui ja vikisi aivan kuin manaajan tarpeessa! Siinä varmasti yksi jos toinenkin lähiön ikkunoista täyttyi ihmisistä, jotka epäilivät, että nyt siellä jotakuta tosissaan tapetaan. :D Nooh, eipä siinä auttanut muu kuin hitaasti edeten ja vetämisen parhaansa mukaan estäen yrittää Carolle viestittää, ettei sillä remuamisella voiteta mitään eikä se pyörän mukana olo ole mikään pätevä syy hepuliin. Hieman ennen hiekkakenttää otus sitten jotain kai tajusikin ja selvästi osasi tunteitaan hillitäkin. Sitä ennen sillä ei ollut ollut korvia kyllä nimeksikään, huokaus.
Tennispallon perässä juoksentelu oli ensimmäinen homma, johon teinisählän energiaa purettiin. Siinä koiran juostessa pallon perässä pyöräilin ite ympäri kenttää viestittäen samalla koiralle, ettei pyörästä kannattanut tippaakaan välittää. Ja eihän tuo enää välittänytkään vapaaksi päästyään, inhottava remmi kun ei ollut välissä sitä kiusallista jännitettä luomassa ja ihanaa vapautta kahlitsemassa.
Lauman isäntä sai luvan aloittaa sen varsinaisen koirapyöräilyn treenaamisen, sillä allekirjoittanut ei todellakaan ole haka sen enempää pyöräilyssä kuin pystyssä pysymisessäkään. Edes tasamaalla. Kohelo mikä kohelo eikä tasapainoaistia nimeksikään. Toisin sanoen ruumiita olisi tullut, jos ekan treenivuoron olisin itelleni varannut. ;)
Yllättävää kyllä homma alkoi sujua paljon nopeammin kuin olisimme voineet toivoakaan. Alussa toki säädettiin niin hihnan pituuden kuin yhteisten vauhtiin ja pyörän juoksemispuoleen liittyvien sääntöjen suhteen (päätimme siis opettaa koiralle juoksupaikan pientareen puolelta, siis oikealta, sillä se tuntui mahdolliset ohitukset huomioon ottaen viisaimmalta ratkaisulta), mutta sellaista räpeltämistähän se aina alussa on, asiassa kuin asiassa, ennen kuin se rutiini ja ennen kaikkea paras tekniikka löytyy.
Caro oli hommasta selvästi innoissaan eikä pyrkinyt missään vaiheessa esim. turhia pysähtelemään, vaikka onhan se ympäri kenttää pyöräily kieltämättä vähän hölmöläisten hommaa. ;) Ja kun isäntä oli aikansa koiran kanssa harjoitellut, uskalsin mäkin satulaan - enkä edes hengestäni päässyt, mikä ihme! Aivan selvästi pyöräily tulee olemaan meidän kaikkien kannalta mieluinen tapa purkaa koiraenergiaa, kunhan tosiaan ensin treenaillaan rauhallisissa paikoissa, joissa etenkään niitä muiden ohituksia ei vielä tarvitse mietiskellä ja stressailla. En näe kyllä mitään syytä miksi emme pyöräilyä viikottaiseksi kuntoilutavaksi ottaisi, niin paljon paremminhan se noita koiran energioita kuluttaa kuin ne tympeät kävelylenkit, jotka ovat suoranainen vitsi sen energiankulutuksen kannalta, sama kuinka pitkän kävelylenkin sitä remmin kanssa tekee.
Paikalle aivan sattumalta pölähtäneet Nana ja tämän emäntä kyllä muistuttivat kipeästi kuinka varuillaan saa vastaantulijoiden suhteen olla: isäntä kun liian polleasti, siis melkoista haipakkaa, meinasi siihen luoksemme viilettää (vaikka huutelin jo kaukaa olemaan tosi varovainen), löysi hän pian ittensä maasta pyörän alta koiran rynnättyä innoissaan kohti tuttua tyttöystäväänsä. :D Ja kuvaajakin paikalle sattuneista tutuista vähän innostui säätäen pokkarin asetukset hetkeksi päin honkia, mistä syystä pahoittelen parin ylempänä olevan kuvan kökköä laatua ja erikoisia värejä.
Tovin aikaa Nana ja Caro siinä kilpaa juoksivat ja pallolla leikkivät, kunnes vierailevien tähtien oli aika poistua paikalta meidän vielä hetkeksi jäädessä pyöräilemään ja mukaan sattunutta kumifrisbeetä heittelemään.
Eipä voi Caro kyllä ainakaan liikunnan tai vaihtelun puutteesta tänä iltana meille valitella. Ja eipä sillä, tämä viikko on kyllä noin muutenkin ollut sen osalta melkoista urheilua: maanantaina tempaistiin 9 kilometrin pururatalenkki (juu ei, en ole toipunut siitä vieläkään), tiistain ja keskiviikon huvituksina toimivat taasen suorastaan armottomat tennispallotreenit, joiden seuraamuksena pallohullua koiraparkaa sai tosissaan kotiinpäin maanitella, se kun olisi mieluiten vain maastoutunut märkään ruohikkoon toivoen pikaista teleporttausta kotisohvan nurkkaan. Rajansa sillä sporttisuudellakin on, perhana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, kun kommentoit! :)