Juhannuksen paluu

Se tapahtuu sittenkin: "kissojen juhannus" -postaus on viimein valmiina ehtien jopa julkaisuun saakka virallisen kesäkuukauden puolella! Mitäs me pienestä kahden kuukauden viiveestä välitettäisiinkään, häh? ;)

Niin, asiaan, jos sellaiseen voi tässä blogissa edes puolivahingossa päästä. Pätkis ja Sinni saivat kuin saivatkin tänä vuonna perinteikkään juhannusulkoilunsa, josta joutuivat luopumaan väliaikaisesti vuosi sitten, kiitos koiranpennun, jonka ulkoiluttamisessa riitti lauman isäntäväellä hommaa aivan tarpeeksi, penikka kun ei todellakaan noihin aikoihin vielä sisäsiisti ollut. Tänä vuonna kaikki oli koiran puutarhaletkun aktiivisuuden osalta kunnossa, joten kissojen reissulle ei ilmennyt mitään esteitä.

"Täällä mä varmasti oon täysin huomaamaton, eiks niin?"

Lievää jännitystä ilmassa...

Aivan aluksi suhtautuminen ulkomaailmaan oli hyvinkin hämmentynyttä ja kaikenlainen ylimitoitettu pälyily, hätkähtely ja pusikoissa kökötys melko kovaa valuuttaa.

 

Tuumailua.

"Eih, taas siellä menee joku!"

"Jos mä katon niitä tarpeeks pahasti, ne varmaan lähtee karkuun..."

"Joo, ihan varmaan!"

Koskaan ei voi tuijottaa liian tiivisti.

Auta armias mitä kauhistusta olisi normaali arkipäivän hässäkkä aiheuttanut, kun hipihiljainen juhannuslähiökin tuntui toisinaan aivan liian jännittävältä kauempana kävelevine ja pyöräilevine ihmisineen. Viis siitä lähtikö niistä ääntä vaiko ei, kauhean uhkaavaa oli moinen toiminta joka tapauksessa eikä yksikään kulmilla liikkuja jäänyt kissamaisilta katseilta rekisteröimättä.

"Miltähän toi kurren korva maistuis?"

Aistit treenattavina.

Sinnin sukupuussa on pointteria?

Sinni oli edelleen Pätkikseen verrattuna jokseenkin jänishousumpi ulkosalla tai ainakin tuntui viihtyvän enemmän kuin mainiosti erinäisissä pusikoissa mikä ei kyllä taluttajia suuremmin miellyttänyt, he kun eivät voineet olla lainkaan varmoja siitä mitä kaikkea noiden kasvustojen seassa kissan lisäksi lymyilikään. Täysin ei Sinniltä raaskittu viidakkoseikkailua kieltääkään, mutta kovin pitkälle näkymättömiin ei otusta silti hiippailemaan päästetty, varmuuden varalta.

"Päästä mut piiloon, tyhmä ihminen!

"Minnehän tota seuraavaks sukeltais?"

Piiloutumisen mestari? No ei ehkä ihan vielä...

"No en varmana kierrä. Kierrä kuule ite vaan!" 

Ja riittihän tuota nuuskuteltavaa ryteikköjen laitamillakin samoin kuin puita, joiden ympärille oli oikein kiva kietoutua taluttimineen. Flexi on kyllä ehta paholaisen keksintö, mutta kissojen kanssa silti oikeastaan ainoa edes jollain tavalla toimiva talutin. Siinä missä Sinni kynti tiheitä heinikoita vaatien jatkuvaa tarkkailua ja ollen milloin missäkin solmussa Flexeineen... 

"Mikä maavara?" 

"Ei saakeli, ei kai toi vaan oo koira?"

...tyytyi Pätkis mieluummin istumaan puun alla päätään käännellen tai tassuttelemaan nurtsille istahtaneen taluttajan kylkeen kehräämään ja vaivihkaa henkistä tukeakin hakemaan. Ragdollin huhuttu koiramaisuus kyllä tuolla ulkosalla erottui, sillä kun lähdettiin liikkeelle, Pätkis totisesti muisti miten hihnassa kävellään, vaikkei lenkkeilyn ammattilainen olekaan. Kattihan tassutti menemään kuin juna, vaikka samaan aikaan toisaalla Sinnin taluttaja joutui käyttämään kaikki maanittelukeinonsa pitääkseen maatiaisen näköetäisyydellä tai ylipäätään edes jonkinlaisessa liikkeessä. Pelkkä tylsä kävely ei edelleenkään ollut Sinnin suosikkihommaa, mutta Pätkis tuntui tykkäävän.

"Ai säkin olit täällä!"

"Ärh, aina tota nysvääjää saa ootella..."

Possujuna. (Ikävä kyllä paras 

"yhteiskävelykuva". Aina ei vaan osaa...)

Vain hyvin harvoin jaksoivat katit toisiaan ulkosalla huomioida, mutta eivätpä nuo tuota kaveeraamista harrastele nykyisin muutenkaan, niin kovin erilaisiksi niiden luonteet ovat ajan myötä muotoutuneet. Sinni tuntuu olevan ystävyyden kehittämisestä selvästi Pätkistä kiinnostuneempi, mutta harvemmin sekään jaksaa enää yrittää, Pätkis kun antaa liiasta lähentelystä palkaksi pelkkää kipakkaa tassua niin että Sinnin otsatukka vaan pölähtelee. Mokoma myrtsi. Varmasti ne silti jonkinlaista seuraa ja tukea toisistaan saavat, vaikka eivät varsinaisia sydänystäviä keskenään olekaan.

"Tää ei liiku tästä enää, ettäs tiiät."

Kedon kaunein kukka? Noh, kookkain ainakin...

"Äääää, mä en jaksa enääääää!"

Parin tunnin happihyppelyn loppupuolella Pätkis totesi viimein, että nyt muuten saa urheilu riittää ja heitti pitkälleen nurmikolle samalla silmin nähden kuumissaan läähättäen. Yritinhän mä sille hienovaraisesti vihjaista, että olisi ehkä hieman järkevämpää maastoutua vain parin metrin päässä levittäytyneen mäntymetsikön varjoon eikä siihen suoraan auringonpaahteeseen, mutta eihän se hönö taaskaan mun neuvojani kuunnellut saati hihnan nyppimisestä vironnut. Ei auttanut muu kuin napata tuota runsasmuotoista juhannusneitoa kainaloista ja hilata se toipumaan varjoon, kun ei kerta omaa parastaan ite ymmärtänyt.

"Uiiiiii, just siitä niin!" 

"Joko se on hyvä? Kyl mun puolesta vielä vähän vois, etsäviitsisitsä..?"

Riittihän tuota hengailuenergiaa loppujen lopuksi vielä pieneen furminointituokioonkin ennen kuin palailtiin katit kainalossa ja turkit tuuletettuina kotiin lepäilemään. Saapa nähdä vieläkö tälle kesälle ulos kissojen kanssa ehditään. Toivoa sopii! Viikonlopun säät lupaavat ainakin hyvää pitkästä aikaa myös Oulun korkeudelle eli miksipä ei, siinä tapauksessa. :)