Häiriökoira ja ihmistampio

Vaihteeksi vanhempien kesäkuulumisten pariin eli humpsahdetaan ajassa taaksepäin aina tuonne heinäkuulle saakka, tuttavani kun kaipaili tuolloin tottistreeneihinsä häiriökoiria. Häiriökoirathan ovat nimensä mukaisesti otuksia, joiden tarkoitus on häiriköidä muiden treenejä (siis olemalla ylipäätään paikalla), jottei koulutus sujuisi aina niin seesteisissä olosuhteissa, koiran kun olisi luonnollisesti toteltava omistajaansa missä tahansa. No mehän Caron kanssa lähdettiin tietysti riemulla toisten iltapäivää häiriköimään, se hommahan oli kuin luotu meille!

Häiriöasemalta päivää! Kuinka voin palvella? 

Vallu.

"Mikä hemmetin Vallu?!"

Siinä sitä olikin Carolla ihmettelemistä mikä perhana oli homman nimi. Kentän laidalle saavuttuamme köytin koiruuden auton "hinauslenkkiin", minkä jälkeen viereisistä peltilehmistä alkoi puskea jos jonkinmoista saksalaista karvaturpaa ilman, että niiden kanssa pääsi minkäänlaiseen lähikontaktiin. Harvinaisen raivostuttavaa oli se, ainakin kakaran äänestä päätellen.

Vallu reenaa.

Carokin reenaa - häiriökoiraääntään.

"Mikäs se siellä luuhaa?"

Eivätkä nuo eleetkään kyllä vihjailleet, että asiaa oltaisiin täysin mukisematta hyväksytty... Kyllä siinä nahkaremmi taisi pari senttiä pidemmäksi venyä, koiruus kun niin kovin hinkui tyyppien painimaan.

Riesa ja Vallu.

Vaikka Caron vahvuudet muihin kentän koiruuksiin nähden jäivätkin ehkä treenatuimpaan kurkkutorveen, sai sekin silti osansa treeneistä. Otettiin nimittäin leikkiharjoituksia muiden koirien levähtäessä autoissaan ja lopuksi treenattiin asiallista vieraan koiran ohittamistakin. Harmi vain, etteivät nuo systeemit suju aina tismalleen suunnitelmien mukaisesti, kiitos eräiden nimeltämainitsemattomien ihmistampioiden... 

Mokoma.

Allekirjoittanuthan onnistui nimittäin heti alkuun tekemään sen suurimman mokan ikinä eli menettämään otteensa remmistä jo ennen kuin yritimme ohitusta ensimmäisen vastaantulijaehdokkaan, Mokoman, kanssa! Olin asettelemassa remmiä kätöseeni paremmin, kun koira yhtäkkiä vain nykäisi rajusti ja ennen kuin ehdin edes järkyttyä, oli Caro jo karvat pystyssä rähisemässä juuri sen uroksen nokan edessä, josta oli etukäteen mainittu, ettei se tule toimeen muiden urosten kanssa, joten turpiin voi erittäin todennäköisesti tulla. x) Nolouden ja säikähdyksen määrä oli siinä vaiheessa sitä luokkaa, ettei taida asteikko moisten fiilisten kuvaamiseen enää riittää. Eipä ole montaa kertaa ote remmistä herpaantunut eikä vastaavaa missään nimessä saisi tapahtuakaan, mutta kun nyt kerran mokattiin, niin onneksi sentään koirakentällä, jossa on totuttu kommelluksiin. Tulipahan taas treeniä omistajallekin sen suhteen kuinka sitä remmiä oikein kädessä pidetään. Tiukasti ja alati tarkkaavaisena, joka ikinen sekunti. Eipähän unohdu toiste, sen verran säikähdin.

Nelijalkainen varkaudenestolaitteisto ON-tilassa.

Jostain kumman syystä Mokoma ei silti tehnyt elettäkään käydäkseen uhittelevaan teiniin kiinni. Tavallaan näin jälkikäteen ajatellessa olisi ollut pelkästään positiivista, että Caro olisi jonkun taisteluarven tempauksestaan saanut ja näin ollen ehkä oppinut hieman varomaan vastaantulijaa. Mutta ei. Karvat pystyssä ja varovaisesti nuuskivat pojat toisiaan vain sen pienen hetken ennen kuin nappasin Caron tilanteesta pois. Liekö Mokoma itekin tilannetta hämmästyi vaiko oli vain tottistreeneistä väsynyt, kun ei runtua tahtonut antaa. On myös mahdollista, että se näki Caron käytöksen läpi. Carohan kyllä kovasti esittää kovaa poikaa, jos se ite tai vastapuoli on remmissä kiinni tai aidan takana, mutta todellisuudessa kaikki on pelkkää showta: jos vastapuoli sanoo kerrankin koirakielellä "notta PERKELE!", viedään Caroa siinä vaiheessa toiseen suuntaan ja lujaa. Ei puhettakaan, että voisi tappelua syntyä. Tämä on todettu ihan mäyräkoirankin kanssa, niin noloa kuin sen myöntäminen Caron uskottavuuden suhteen onkin. :D

Riesa.

Ohitustreeni Mokoman kanssa meni tuon välikohtauksemme takia pieleen, Caro kun mielsi uroksen tuon jälkeen kaverikseen siitäkin huolimatta, että ne olivat lähinnä vain uhitelleet toisilleen, eikä sen tähden välittänyt sille remmirähjäilläkään. Sellainen se Caro on: ystävystyy helposti päästessään nuuskutusetäisyydelle, vaikka sitä ennen antaakin itestään sen kuvan, että tahtoo vain mähistä. Leikkiä se vain haluaa, mutta tuon itseilmaisun kanssa sillä on vielä "himpun verran" kehitettävää, eh... 

Koitettiin ohittelua vielä Riesankin avustuksella, mutta ihan yhtä tyhjän kanssa oli sekin eli eipä enää rähinöinti kakaralle maistunut. Ei meidän remmirähjäysongelmamme kuulemma mitenkään toivottomalta tapaukselta näyttänyt, vaikka sen kanssa joudumme edelleen painimaankin eivätkä ohituksemme todellakaan ole mistään oppikirjasta repäistyjä. Kehitystä onneksi tapahtuu niin koirassa kuin sen taluttajassakin, hitaasti mutta varmasti, vaikkei aina uskoisi, kun näitä Karvahelvetinkin juttuja lukee. Onneksi on olemassa muitakin koiruusaiheisia blogeja, joissa kaikki ei mene aina ihan putkeen. ;)