Mainittuani edellisessä postauksessa aivan ohimennen mäyriksen, tajusin jättäneeni julkaisematta kuvia kyseisestä ensitapaamisesta, vaikka johan tuo huhtikuussa tapahtui. Nyt korjataan sitten sekin asia muun jutustelun lomassa. Jos haette pelkkää huumoria ettekä välitä allekirjoittaneen "vakavamielisemmistä koirapohdinnoista" (niitä tällä kertaa nimittäin riittää monen postauksen edestä), tsekatkaa vain kuvat! :)
Tuo käytännössä sukuumme kuuluva mäyrishän tottelee nimeä Roosa. Tai tottelee silloin kuin katsoo sen tarpeelliseksi. Hei, se on kuitenkin mäyris. ;) Roosan emäntä kasvoi kanssani pikkurääpäleestä aikuiseksi tuolla isäni nurkissa Hollolassa ja siinä missä ite muodostin vahvimman riippuvuussuhteeni saksanpaimenkoiriin, päätti tämä toinen kahden laumaamme kuuluneen mäyriksemme perusteella, että maastonakki on se hänelle itelleen sopivin "ensimmäinen rotu". Niinpä niin. Olisimmehan me kumpikin voineet valita rotumme vähän "viisaammin", mutta minkäs teet, kun väkisin kieroon kasvatetaan. ;)
Maastonakki Roosa vm. 2008.
Ensimmäistä noista "meidän mäyriksistämme", Pikiä, en oppinut tuntemaan kovin hyvin, sillä olin hyvin pieni, kun se lopetettiin. Se puri nimittäin vierasta lasta aivan yllättäen eikä moisen haluttu tapahtuvan toiste. Toinen lapsuutemme mäyriksistä ja mulle yksi rakkaimmista koirista koskaan, Siiri, eli 11-vuotiaaksi. Viimeisinä vuosinaan se sairasti yhtä sun toista mikä sitten koitui sen kohtaloksi. Kerron Siiristä oikein kunnolla joskus toiste, kun saan vain väännettyä paperikuvista tänne blogiin sopivat versiot, Siirin aikoina kun emme vielä digikuvien aikaa eläneet.
Siiristä tässä vielä sen verran, että kaikesta sanoinkuvaamattomasta ihanuudestaan huolimatta se ei todellakaan ollut helppoluonteinen koira. Rauhaisalla "puolimaaseudulla" sen kanssa pärjäsi hyvin, mutta erityisesti miehiä kohtaan äkkipikaisena ja epäluuloisena (pois lukien sen omalle reviirille saapuneet vieraat) sekä haukkuherkkänä se olisi ollut vallan ikävää seuraa kaupungissa (tästä saatiin todisteitakin muutamaan otteeseen, mutta siitäkin lisää joskus toiste). Näyttelyissä se tosin pärjäsi eikä niissä tilanteissa tietääkseni millään tavalla äksyillyt.
Roosan perusilme toisen koiran ollessa nuuhkuetäisyydellä.
Mutta siihen Roosaan. Roosahan on tyypiltään aivan kuten oli Siirikin: punaruskea lyhytkarvainen ja normaalikokoinen. Varmaan sattumaa, krohöm? ;) Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin, erityisesti luonteen osalta. Siinä missä "pellossa elänyt" Siiri pärjäsi reviirillään vierailleidenkin koirienkin kanssa (Siirihän oli muuten laumansa pomo pitkän aikaa, rooli kun lankesi aina lauman vanhimmalle), mieltää citykoira Roosa ittensä joksikin ylipäälliköksi pomottaen muita koiria minkä ehtii unohtaen olevansa ite se vieras talossa.
Koulutuksella on toki vaikutusta tähänkin asiaan. Roosan kohdalla on kuulemani mukaan lepsuiltu melkoisesti mikä tekee tietysti vahvaluontoisen koiran kanssa elämisestä erityisen haastavaa myöhemmällä iällä, vaikkei koiralla fyysistä kokoa ihmeemmin olekaan. Ikävä kyllä omien havaintojeni mukaan tämä koulutuksellinen hällävälismi on harmillisen yleistä pienien koirien kohdalla (saihan jopa Siirikin anteeksi paljon enemmän kuin saman lauman suuremmat koirat, eli kaukaa ei esimerkkejä tarvitse hakea). Jotenkin yleisesti hyväksyttyä. Isompien rotujen pomottaminen ja niille rähiseminen koetaan omistajan silmin "hassuna" ja jopa "kunnioitettavana ominaisuutena". "Koirillani on niiiiiin iso ego, että me ollaan aina täällä isojen puolella", on eräskin nainen useampaan otteeseen kuulteni todennut tuotuaan lähes tauotta muille koirille rähisevät ja uhittelevat pienet koiransa koirapuistoon. Kenen on vastuu siinä vaiheessa, kun isompi koira päättääkin tarttua tällaista "isoegoista" räkyttäjää niskasta, isojen koirien puolella? Ite lähden nykyään aina pois puistosta kyseisen koirakon saapuessa paikalle, sillä vaikka Caro ei puistossa ole kertaakaan kenenkään kanssa tapellut, voi se ensimmäinen kerta olla koirien kokoeron vuoksi melkoisen traaginen.
"Tässä on sitä hymyä ny!"
Kierolla tavalla hupaisaa on, että mikäli isomman rodun edustaja käyttäytyy tismalleen samoin tai lievemmin, eli esim. remmirähjää ilman halua käydä oikeasti keneenkään kiinni, pidetään koiraa automaattisesti "sekopäisenä tappajana". Pieni koira voi sen sijaan hyppiä muiden silmille tai juosta Flexin päässä vilkasta pyörätietä ristiin rastiin miten lystää ilman, että ketään kiinnostaa asiaan puuttua.
Omasta mielestäni koiran kuuluu suhtautua muihin koiriin asiallisesti koostaan riippumatta, vaikka onkin selvä juttu, että iso koira saa pahempaa jälkeä helpommin aikaan ja on täten muille koirille vaarallisempi. Pieni koira taasen on usein vaaraksi vain itelleen luullessaan, että pelkkä iso ego pelastaa sen isomman hampaista. Ja kun oikeasti iso koira sitten vaikka vain kerran puraisee, media kailottaa suureen ääneen kuinka suuri koira on jälleen tappanut pienempänsä. Tottahan se onkin, mutta tappelun aloittajalla ei tuossa vaiheessa tunnu olevan mitään merkitystä, koska suurin syyllinen on aina se suurempi koira, kun yleistä mielipidettä kysytään. Niin se vaan tuntuu menevän. Henk.koht. olen sitä mieltä, että suurin syyllinen näissä koirakuolemissa on poikkeuksetta huolimaton taikka koulutuksen suhteen välinpitämätön ihminen, ei yksikään koira ite, ja syytä onnettomuuksiin voikin etsiä niiden hihnojen korkeammalla keikkuvista päistä. Siellä on se vastuu siitä, ettei mitään pahaa kenellekään tapahdu, oli se koira koulutettu miten hyvin tai huonosti tahansa.
Jäykähkö tunnelma.
Palataanpas nyt kaikesta paatoksesta selvinneinä erääseen tiettyyn erikokoiseen kaksikkoon. Caro ja Roosa tapasivat ensimmäisen kerran tosiaan tuossa huhtikuussa, kun satuimme kaikki kerralla samaan aikaan Hollolaan. Ensikohtaaminen ei ollut erityisen lämmin: Roosa näytti hampaitaan Caron vastatessa sille täten tyypillisellä hyeenalookillaan, siis nostelemalla niskakarvojaan. Epävarmasti taisivat toisiaan nuuskiakin. Vaan eipä aikaakaan, kun Roosa päätteli, että kyseinen hyeena voisi kaivata hieman vauhtia ja sen jälkeen touhu näyttikin tältä:
Ote ohjelmasta "Tanssii mäykkyjen kanssa"?
Auton alla vaanii vaara.
"Alta pois, nakkipaketti tullooooooo!"
Ei pienintäkään epäilystä siitä kumpi noista on omasta mielestään arvoasteikossa korkeammalla ja kumpi joustaa ennemmin kuin tappelee. Caro-parka tykkää kyllä leikkiä hippaa, muttei ehkä kuitenkaan aivan sellaista versiota mitä Roosa sille tarjosi...
Eri suunta, paras suunta.
Aikansa poliisia ja rosvoa ihan vain toisen osapuolen toiveesta leikittyään koirat hieman rauhoittuivat ja Carokin viimein uskoi, että on ehkä lopulta parempi pysytellä maastonakista sen verran etäällä, ettei tarvitse pelätä hampaiden iskeytymistä nilkkaan. Kyllä ne siinä sitten toimeen tulivat niin kauan kuin Caro sen hajuraon muisti pitää. Yksikin väärä katse pötkön suuntaan ja taas mentiin. Huokaus.
"Heitä se jo meille!"
Minähän se sitten keksin, että annetaanpas niille jotain yhteistä kivaa tekemistä josko ne siitä vaikka säkällä ystävystyisivätkin ja Roosakin hieman relaisi. "Mikäs sen parempaa kuin tennispallon heittely", ajattelin, ja aloin viskoa palloa pitkin pihamaata koirien rynnätessä innolla perään. Hommassa oli vain yksi mutta. Isoegoinen mutta.
"Enks määki sais vähän?" "No et todellakaan!"
Kyllähän ne sitä palloa kumpikin innolla tosiaan tavoittelivat, mutta eihän Caro uskaltanut Roosaa enää haastaa pelätessään, että kohta sieltä tulee nenille. Näin ollen Roosa haki palloa muutaman tovin Caron seuratessa sitä haikein mielin vailla pienintäkään mahdollisuutta koskea leikkikaluun ite. Veikkaanpa, että ihan viisasta varovaisuutta oli tuo, ellei erityisemmin kivusta tykkää. Ja täytyy myöntää, että olin kyllä kovin huojentunut siitä, ettei Caro lähtenyt Roosaa turhia haastamaan. Jännä nähdä muuttuvatko noiden välit useamman tapaamisen jälkeen vaiko eivät. Pahoin pelkään, ettei Roosaa pahemmin huvita kaveerata tulevaisuudessakaan, vaikka tykkäisinkin kovasti, että Carolle löytyisi myös noita pienempiä leikkikavereita.
"Täällä tää on turvassa..."
Ei se Roosa kauaa jaksanut sitä palloa hakea, vaan päätti lopettaa leikit hautaamalla saaliinsa maahan, vinttikoirien ja Caron yhdessä kaivamaan kuoppaan. "Jos ei leiki nakki, ei leiki kyllä muutkaan!" Reilu meininki. :D Minä sitten heittelin Carolle palloa vähän myöhemmin nakin mentyä sisälle nukkumaan, joten ei jäänyt meidän poikakaan vaille hupia.
"Minun pallo!"
Vaikka Roosa Carolle aika hankala uusi tuttavuus olikin, oli kohtaamisesta varmasti jollain tasolla jotain hyötyäkin. Uutta elämänkokemusta nyt ainakin kummallekin, jos ei muuta. Voihan olla, että seuraava tapaamiskerta on jo helpompi. Siinä missä ne ikävämmät puolet, muistin Roosan myötä myös paljon niitä mäyristen hyviäkin puolia, joihin aikanaan Siirin kautta sain tutustua. Eivät kaikki mäyrikset toisia koiria Roosan tavoin alista (no se asennekasvatus auttaa paljon, oli rotu mikä hyvänsä), joten varmasti myös Carolle mäyris kaveriksi sopisi. Siirihän oli juuri sellainen unelmakoirakaverin muotokuva: luonteeltaan selvästi Roosaa leikkisämpi ja huumorintajuisempi. Sellainen, joka käpertyi mielellään isomman koirakaverin kylkeen...ei kun sori, kipusi sen isomman koiran päälle torkkumaan. ;) Samanlaisen jos onnistuisi pentueesta valitsemaan, olisi mäykyn ja sakun yhteiselo varmasti melkoisen antoisaa. Saapa nähdä tuleeko moisesta joskus todellisuutta. Toistaiseksi pinnani ei ole aivan tuollaisen jästipäisen mäyriksen pituinen, sen tiedän. :D
Olipas mukava pohdiskeleva postaus. :) Meillähän Pilvi-chihuahua on tällainen isoegoinen pikkukoira. Monesti onkin tokaistu, että jos mokoma elukka olisi yhtään isompi, se olisi jo pitänyt lopettaa. Niin kauhea se on muita koiria kohtaan. Mutta koskapa Pilvi hengailee vain tuttujen koirien kanssa, jotka tietävät sen kotkotukset, niin voi pikkurimpsessa jatkaa rauhassa eloaan. :D
VastaaPoistaCarolle varmasti ainakin kohtaaminen Roosan kanssa teki hyvää. On opettavaista muitakin koiria kuin vain niitä leikkisiä. :)
Mää kyllä tykkään leikkiä isojen koirien kans, vaikka mullakin on aika iso ego. Usein isot koirat kattoo mua eka ku mitäkin pientä rääpälettä, mut sit ku mä näytän, että mun kanssa voi leikkiä ihan tavallisesti, ni ne alkaa tykätä musta :)
VastaaPoistawind-up-toy, kiva kuulla, että tykkäsit, vaikkei ollutkaan pelkkää "hupia" täynnä! :)
VastaaPoistaSe siinä onkin, että tutut koirat kestävät ja sietävät yleensä niin paljon paremmin, vaikka joku nenille hyppisikin. Niinhän se on noitten mäyristenkin kanssa meilläpäin ollut. ;) Sitten ku aletaan olla tekemisissä tuntemattomien kanssa, homma meneekin vaikeaksi, niillä vierailla koirilla ja ihmisillä kun se ymmärrys ei aina riitäkään ja saattaa sattua vaikka mitä.
Kyllä kaikenlaisia kokemuksia tarvitaan, yleisen hyvinvoinnin puitteissa tietysti. :)
- - -
Jaltsalandia, no se on oikein se. :) Ei sillä väliä minkäkokoinen se kaveri on, kun ne kemiat sopii yhteen eikä kukaan käy kenenkään hermoille turhan päiten. :D
Oon kyllä samaa mieltä tosta pienten koirien kasvatuksesta. Mulla on haaveissa perhoskoira, mutta en halua mitään räksyttäjää, joka ei osaa kunnioittaa muita eläviä olentoja.
VastaaPoistaNo meillä tosin on nyt kaksi kissaakin, että kyllä ne opettaisi luultavasti ainakin kissoja kunnioittamaan.
Eli mäkin tykkäsin tästä postauksesta :)
Meillähän oli tuolla äitini luona perhoskoira, Roni (kuvia löytyy tästäkin blogista :) ), yli 10 vuoden ajan, vaan se ei ollut lainkaan räkyttäjä luonteeltaan. Roni oli hyvin välinpitämätön muita koiria kohtaan ja meni ennemmin karkuun kuin kohti, jos toinen koira vastaan tuli. Ei sen kanssa tarvinnu ees "neuvotella" käytössäännöistä, ainakaan oman muistini mukaan, ja kummiskin päivittäin sitä lenkitin.
VastaaPoistaOis mahtavaa, jos kaikki koirat olisivat ton toisiin koiriin suhtautumisen suhteen yhtä helppoja, vaan ikävä kyllä niin ei ole, ees perhoskoirien kohalla. Jos koirien annetaan hyppiä toisten silmille ilman seuraamuksia ("koska se on niin söpö" jne.), niin aika äkkiä se vaikuttaa negatiivisesti siihen kuinka kyseiseen koiraan suhtaudutaan naapurustossa ja muuallakin eikä se varmasti lenkittäjälle itellekään kivaa oo, jos täytyy jatkuvasti varoa omaa koiraansa. :p