Ensimmäinen kerta

Jummijammi, se koirapuisto on viimein avattu! Voi tätä riemua, kun se piinaava kuukausien odotus on viimein päättynyt. Tuossa viime viikolla otimme kaverikoiramme Nanan (tyttö täytti marraskuussa vuoden eli on Caroa kolmisen kuukautta vanhempi) omistajineen mukaan ja suuntasimme ensimmäistä kertaa noiden kiehtovien, vastapystytettyjen aitojen sisäpuolelle.

Tämä postaus kertoo tosiaan tuosta ensimmäisestä reissustamme, vaikka toki me jo tuossa eilen piipahdimme siellä uudestaan uusia koiria tapaamassa.

Sieltä ne tuli...

...ja sinne ne meni...

Koirapuistostamme löytyy tosiaan sekä isojen, että pienten rotujen puoli. Puisto on sijoitettu tosi viihtyisästi metsän laitaan, joskin moottoritie kulkee aivan lähistöllä eikä puisto näin ollen ole äänimaailmaltaan aivan niin rauhaisa mitä kuvat ehkä antavat ymmärtää. Allekirjoittanutta tämä ei kuitenkaan millään lailla haittaa eikä näyttänyt haittaavan koiriakaan.

...ja siellä ne oli...

Pääasia on, että puistosta löytyy sekä tilaa temmeltää, että isoja puita, jotka tekevät aitauksesta paljon viihtyisämmän kuin miltä ne pelkät tasaisille puuttomille hiekka- ja nurmikentille rakennetut puistoviritykset ovat.

Nana nuuskimishommissa.

Puistoseuralaisemme Nana on siis toisen koirakaverimme Nitan kämppis. Caro ja Nana ovat jo moneen kertaan viettäneet yhdessä koiramaisen riehakkaita iltapäiviä milloin metsän laidan aukiolla oikein suunnitellusti remuten, milloin taasen aivan sattumalta lenkillä jossain pyöräteiden varsilla törmätessämme. Jo kauan ennen koirapuiston valmistumista oli selvää, että joku kerta tämän reissun porukalla teemme, niin hyvin koiruudet ovat keskenään aina toimeen tulleet.

Caron käsitys helikopterimuuvista. Tai tehosekoittimesta.

Viiden minuutin Kauniit ja rohkeat -tuijotus.

Koirapuistoon saapuessamme paikalla ei ollut muita koirakkoja, joten eipä siinä muu auttanut kuin ottaa ilo irti uudesta aitauksesta tutussa seurassa. Oikeastaan se oli parempikin niin, Caro kun meinaa vähän arastella uusia tilanteita kokemusten puutteessa. Oli hyvä saada nuuskutella koiruuspaikkaa rauhassa ennen kuin tarvitsi vaivata päätään uusilla sosiaalisilla kontakteilla, jotka epäilemättä ovat se koirapuistojen jännittävin elementti.

Vapaapainia hangessa.

Suu auki, täältä tulee hauki!

Siinä muita koiria odotellessa ei toki tylsää ehtinyt tulla, kun elikot pistivät keskenään ranttaliksi. Nana on luonteeltaan melkoinen pomottaja (eivätkös ne naiset aina tuppaa vähän sellaisia olemaankin?), joten lempeämielisempi Caro sai tosissaan pistää hanttiin, ettei olisi ollut jatkuvasti tantereessa lunta haukkomassa, kipakka akka niskassaan.

Poskipusu kera hampaiden.

Nana on nimittäin keksinyt, että Caron kaulassa hampaillaan roikkuminen on parasta hupia, mitä maailma voi sille tarjota, ja tätähän sitten luonnollisesti harrastetaan aivan jatkuvasti. Vasta puistoreissun loppuvaiheessa Caron huumorintaju Nanan retuutuksen suhteen alkoi loppua ja poika alkoi sanomaan takaisin.

Hyvä vitsi? Hah hah ha! Ha...ha...ha...

Onneksi saksanpaimenkoirilla on useimmiten keskenään hyvin yhteneväinen huumorintaju, joten vähän karskimmatkin otteet leikkiessä sallitaan. Monien muiden rotujen edustajilla on Caron kanssa usein kestämistä, koira kun niin mielellään läpsisi kaveria tassuillaan kuin heikkopäinen, sillä "se nyt vaan on hauskaa!". Toisten koirien mielestä moinen lätkiminen on pelkästään rasittavaa, joten Caro totisesti osaa arvostaa sitä, kun vastapuoli murinan sijaan lätkiikin vain reilusti takaisin ottamatta asiasta nokkiinsa. :D

Nyt pitää pysähtyä miettimään asioita vakavalla otteella.

Viimein koirapuiston portilla alkoi tapahtua ja isojen koirien puolen ovi kävi. Paikalle saapui pari kappaletta vieraita koiria ja Caro suorastaan jähmettyi jännityksestä tajutessaan, että koirat olivat vapaina - aivan kuin Caro itekin. Mikä pelottava ajatus, ettei yksikään ihminen olisi nyt sanomassa, ettei toisen luo saa mennä. Kaikki päätökset olivatkin yllättäen tämän kokemattoman kymmenen kuukauden ikäisen koiraparan harteilla ja voi kuinka se tuntuikin huolestuttavalta ajatukselta.

Ei helkatti. Huomaiskohan toi koira mua, jos naamioituisin näin?

Myönnetään, että jännittihän tämä uusi tilanne myös omistajaa, sillä kyseessä oli kuitenkin vieras ympäristö ennalta tuntemattomine koirineen eikä näin ollen ollut mitään varmuutta siitä kuinka Caro uudessa tilanteessa käyttäytyisi. Caro elää kuitenkin vielä sitä pentukoirien mörköikää eli kaikki uusi ja vieras meinaa pikkuisen pelottaa (ja pelko ilmaistaan sitten räyhäämällä "pelottelijalle" kuin viimeistä päivää), joten koirapuiston kokemukset ovat sille kultaakin kalliimpia askeleita kohti aikuisiän varmuutta.

Mille ihmeelle nää haiset? Mikä nää oikein niiku oot?

Ahdistelijat työssään.

Jännitys oli kuitenkin täysin turhaa, niin hienosti kaikki lopulta sujui. Siinä missä tottuneempi puistoilija Nana juoksi tervehtimään vanhaa tuttua pystykorvaa (joka muuten kuulemma vähän arastelee saksanpaimenkoiria saatuaan yhdeltä rodun edustajalta selkäänsä joskus taannoin. Oli äärimmäisen hienoa huomata, ettei moisesta tapaturmasta ollut jäänyt omistajalle "kaikki saksanpaimenkoirat ovat hulluja" -asennetta, eli hän ei näyttänyt olevan Carosta ja Nanasta lainkaan huolissaan, mikä varmasti antoi rohkeutta myös hänen koiralleen) ja tämän pienempää terrierikaveria, jäi Caro kauemmas tilannetta arvioimaan.

Ota kiinni, jos saat!

Muutaman minuutin tarkkailun jälkeen Carokin uskalsi tulokkaita nuuskimaan eikä pienintäkään rähinää koirien välille syntynyt. Eikä ihme, sillä nyt kun ahdistava talutinremmi oli poissa, saivat koirat luvan olla koiria ja turha jännite oli poissa. Saksanpaimenkoiria oletusarvoisesti jännännyt pystykorvakin intoutui haastamaan Caroa leikkiin, mikä oli kyllä todella riemastuttavaa katseltavaa. :)

Ai oliko täällä joku pikkukoirakin jossain? Missä muka, häh?

Pystykorvan kaveriterrieri sompaili joukossa mukana, vaikka pientä rotua edustikin, eikä tästäkään mitään haittaa koitunut. Caro oli itse asiassa paljon kiinnostuneempi puistosta ja pystykorvasta, kuin pienestä terrieristä, tiedä sitten miksi. Voihan olla sen tajunneen itekin, ettei olisi viisasta haastaa pientä koiraa painiin, tai sitten niiden kemiat eivät muuten vaan tarpeeksi kohdanneet.

Pojat kovin ujoina.

Ja taas ahdistellaan kilpaa.

Samaa ei voinut sanoa Hugosta (?), joka pelmahti paikalle hieman myöhemmin. Caron mielestä tämä musta kippurähäntä oli todella hauska ilmestys ja erittäin potentiaalista leikkikaverimateriaalia.

Caro turvallisissa tarkkailuasemissa.

Juostaan kilpaa sitten tähän suuntaan!

Pikkukoira-aitaukseen putkahti myös vilkas spanieli, jonka olemus huokui halua leikkiä aivan kaikkien kanssa. Tiedä sitten miksi omistajasetä ei suvainnut saapua samalle puolelle kanssamme, vaikka paikalta jo toinenkin pieni koira löytyi. Ehkä hän meinasi, että aitausmerkintöjä täytyy orjallisesti noudattaa, tiedä siitä sitten. Oli vaan jotenkin niin säälittävää katsella toisten leikkiyrityksiä inhottavan aidan ollessa välissä. En jaksa uskoa, etteikö noin sosiaalinen spanieli olisi vallan hyvin tullut toimeen vähän isompienkin otusten kanssa.

Loppuverryttely sen vanhimman kaverin kanssa.

Myöhemmin saapuneet koirakot lähtivät sitten yksi toisensa jälkeen kotejaan kohti meidän jäädessämme vielä toviksi koiria leikittämään. Lumi vaan pöllysi elikoiden peuhatessa kuin olisivat vasta puistoon saapuneet. Energiaa noilla kahdella kyllä piisaa muidenkin edestä eikä siinä paljon pikkupakkaset (vaatimattomat 20 astetta oli tuonakin puistoilupäivänä) mieltä paina. :p

Olipa kerran tosi luomu talviturkki.

Ja mitäs reissusta jäi sitten käteen? No roppakaupalla uusia kokemuksia tietenkin! Caro osoitti tulevansa mainiosti toimeen koiran kuin koiran kanssa, vaikka välillä sitä selvästi jännitti ja joskus piti jopa singahtaa itteään pienempiä karkuun (ette sitten kuulleet tätä multa, hysss!). Rennosti mukana mesonnut kamu Nana antoi varmasti olemuksellaan lisävarmuutta Caron olemiseen ja helpotti uuteen tilanteeseen sopeutumista. Ensimmäisessä koirapuistoreissussamme ei siis ollut mitään muuta harmiteltavaa kuin turhan kova pakkanen (kameran mekaniikka jähmettyi vähintään yhtä pahasti kuin kuvaajan sormet ja varpaatkin) sekä pieni spanieliparka, johon niin mielellämme olisimme tutustuneet lähemmin. No ehkä joku toinen kerta sitten?