EVVK - vai kiinnostaisiko sittenkin?

Yritin keksiä laiskoina löllöileville kissoille tekemistä tuossa muutama päivä sitten, kun piipahdin Lidlissä ja sen aina yhtä mystisten sekatavaralaarien äärellä. Koskaan ei ihminen etukäteen tiedä mitä nuo kaupan keskellä sijaitsevat jännittävät laarit oikein pitävät sisällään (ellei ole vilkuillut kotiin kannettuja mainoslehtisiä), joten täytyyhän ne luonnollisesti joka reissulla läpi käydä. Tällä kertaa tarjonta miellytti enemmän kuin suuresti allekirjoittanutta, sillä myytävänä oli yhtä sun toista kissamaista kampetta aina kantokopista raapimalautoihin ja erilaisiin hiirileluihin.

Niin. Vaikka riemusta kiljahdellen kannoinkin kotiin niin vieterihiirilelun, ylisöpön torkkupeiton kuin uuden komean tassuin koristellun vesikupinkin asetellen ne lattialle koiralta kiellettyyn huoneeseen (kukaan ei varmaan tuosta lattialla olevasta matosta sitä arvannutkaan, eh), ei vastaanotto ollutkaan aivan toivotun kaltainen. Tokihan hiiriä nuuskittiin, mutta mitään hillitöntä riemua ilmentävää kiljuntaa tai tassuilla läpsyttelyä ei missään vaiheessa esiintynyt. Pahus. Kaiken latteuden huipuksi Pätkis ei edes vaivautunut paikalle ennen kuin sen varta vasten raastoin pois kiipelytelineen huipulta, jossa katti veti sikeitä kuten niin tavallista. Joo-o, kiitos vaan kissat, kun jaksatte arvostaa yrityksiäni tehdä arjestanne edes vähän hauskempaa!

Hiiriä tosiaan vain tuijotettiin ja nuuskittin, kunnes sekin vähäinen mielenkiinto tuntui lopahtavan. Edes Sinni, tuo aina paljon Pätkistä leikkisämpi katinretale, ei lelusta innostunut. Ja taas muistin miksi Caron hemmottelu leluilla on niin paljon palkitsevampaa puuhaa. Hölmö optimisti tuppaa kuitenkin toisinaan unohtamaan, että turha vaiva on edelleen turha vaiva, vaikka tekoturkki häntineen olisikin toisen värinen kuin sillä aiemmalla flopilla, jolla kissoja olen koittanut viihdyttää. ;)

Mutta vaikka hiiret eivät kissoja kiinnostaneetkaan, olivat muut ostokset selvästi onnistuneempia. Pätkis vanhana juoppona hakeutui ammattilaisen ottein uuden tassukoristeisen vesikuppinsa ääreen eikä epäselväksi jäänyt, että lahja oli suuresti mieleen. Ei malttanut kissa kauaakaan huonetta kierrellä, kun oli palattava jälleen kupin ääreen vettä sienen lailla imemään. Onhan se tietysti hienoa saada käyttöönsä koiran kuolasta vapaa juoma-astia.

Tassuvilttikin sai oman oikeutuksen olemassaoloonsa. Sinni, joka ennen Caron saapumista nukkui aina ihmisväen jalkopäässä, mutta on koiran ilmestymisen jälkeen katsonut turvallisimmaksi vaihtoehdoksi nukkua koiruuden yölähentelyjen ulottumattomissa, vietti heti ensimmäisen illan ja yön nauttien uudesta pehmeästä nukkumapaikastaan. Siellä se on tämän perjantaipäivänkin viettänyt, milloin missäkin asennossa unia nähden.

Ja kaiken sen ajan, kun kissat tutustuivat tai jättivät tutustumatta uusiin viihdykkeisiinsä, makasi Caro vahdissa "turva-aidan" toisella puolella miettien miten kivasti isoimman leluhiiren turkki kutittelisikaan kitalakea, jos kyseistä jyrsijää saisi vähän pidemmän kaavan mukaan maistella. Vaan eipä tarjottu kulkulupaa aidan toiselle puolelle, joten haaveeksihan tuo jäi. Toistaiseksi. Kyllä saksanpaimenkoiran rääpäle aina keinonsa keksii, on se nähty ennenkin...