Apua, se pistää!

Jos oli lauantai hillittömän hauska kasvien ja koirien kastelupäivä, oli sunnuntai sitten täysin sen vastakohta. Alku näytti kyllä erittäin lupaavalta. Oli oikein kaunis aurinkoinen aamu, kun suuntasimme Caroluksen kanssa aamupissalle läheiselle lenkkeilijöidenkin suosimalle aukiolle. Koska suurin osa kansasta näytti edelleen nukkuvan, sai koira luvan juoksennella vapaana heinikossa sitä loppumatonta energiaansa purkaakseen. Aikansa eestaas säntäiltyään se bongasi kaatuneen puun ja iski tietysti heti kiinni, kuten tapana on. Puuhullu mikä puuhullu, kuten jo tiedättekin. :p Tokihan sitä vielä oikein sanallisesti yllytin, että saisi mokoma oikein luvan kanssa hetken aikaa riehua, ettei tarvitsisi sitten kotona enää hepuloida. Eipä olisi ehkä sittenkään kannattanut.

Vain parin minuutin puun tappo-operaation jälkeen huomasin, että Caron ympärillä pörräsi muutama vikkelästi liikkuva lentoelukka. "Kärpäsiä varmaan", otaksuin. Aluksi vain nauroin pörriäisiä kavahtaneelle ja niitä yhtä aikaa sekä jahdanneelle että paenneelle koiruudelle, mutta huomatessani miten koira alkoi vimmalla rapsuttelemaan ja järsimään turkkiaan kaiken sen häsläyksen lomassa, tajusin mitä ne pienet öttiäiset todellisuudessa oikein olivatkaan. Jumankauta, ampiaisia! Otus oli mennyt tunkemaan ittensä ampiaispesään ja sai nyt tuta surisevan koston oikein useamman pirulaisen voimin! Allekirjoittanut muuten tietää miltä se semmoinen tuntuu, sillä omina pentuaikoina tuli vahingossa astuttua maa-ampiaispesän päälle, seurauksena peräti yhdeksän pistosta. Noh, tietääpähän ainakin, ettei ole allerginen amppareille, kun on vielä tätä blogiakin kirjoittelemassa. ;)

Nappasin koiran kiinni ja huomasin hyvinkin nopeasti kuinka kylkikarvojen seassa sätki kasa pieniä iljettäviä jalkoja. Hutkaisin sen koiraparan turkkiin piiloutuneen ampparin siitä hiivattiin ja tsekkasin vielä, ettei sen enempiä otuksia ollut enää mukana matkassa. Yksi amppari meitä lentäen tahtoi vielä seuratakin, mutta lähtihän se siitä, kun tämmöinen pahannäköinen ämmä sitä huitoi hiivattiin ja noitui perään.

Yhyy, paha olo!

Kotiin palattuamme Caro käyttäytyi todella kummallisesti. Se oli jotenkin vainoharhaisen oloinen. Lymysi toisinaan ihmisten jaloissa korvat puolitangossa, toisinaan taasen juoksenteli luimistellen ja mulkoillen huoneesta toiseen aivan kuin peläten uutta hyökkäystä. Pakko myöntää, että kyllähän semmoisen näkeminen naurattikin, vaikkei olisi saanutkaan. :D 

Erityisellä vimmalla se halusi vetäytyä pimeään makkariin paikalle, jossa yleensä nukkuu yönsä, mutta koska tahdoin pitää otusta silmällä varmuuden vuoksi, komensin sen valvovien silmien alle olkkariin kiroten samalla sitä faktaa, että eipä ollut todellakaan ensimmäinen kerta, kun koira onnistuu telomaan itteään juuri sunnuntaina, jolloin eläinlääkäriin on mahdollisimman vaikea päästä, jos sattuu tarvetta ilmenemään. Kyllä nuo pahuksen koirat ja kissat osaavat tämän täydellisen ajoituksen, on se huomattu ennenkin!

Älä anna niitten enää pistää mua, pliis...

Kyytabletteja suositellaan ensiavuksi ampiaisen pistoihin ja koska lääkekaapista moisia nappeja sopivasti juuri koiran painon (joka muuten on tällä hetkellä noin 34 kiloa) edellyttämä määrä löytyi, sai Caro omansa ruokaan piilotettuina. "Eipä siitä haittaakaan oo", pohdin, vaikken pistokohdissa turvotusta havainnutkaan. Jos rehellisiä ollaan, enpä olisi havainnut niitä pistokohtiakaan ilman koiran nypytys- ja rapsutuskohtauksia, sen verran tiivistä mallia on tuon turkki. 

Yksi pistoista oli osunut koiraa kylkeen (tähän syyllisenä se penteleen sintti, joka oikein antaumuksella ryömi siellä turkin kätköissä!), yksi takajalan lapaan ja kolmas eli se potentiaalisin komplikaatioiden aiheuttaja kaulan ja niskan väliselle alueelle. Onneksi ei sentään sihdannut suoraan kaulaan, kuonoon tai muualle kasvoihin, kyseiset pistokohdat kun aiheuttaisivat niin helposti hengitysvaikeuksia. Caro hengitteli onneksemme normaalisti koko päivän.

Korviakin masentaa. Ja tassua. 

Kyytabletit tehosivat hiljalleen, sen verran lähtötilannetta rauhallisemmaksi koiran olemus tulevien tuntien kuluessa muuttui. Pieni kuumehan raukalle niistä pistoksista nousi eivätkä vainoharhaiset sätkyilyt ja pälyilytkään jättäneet epäilyksen sijaa sille etteikö koiralla olisi outoja tuntemuksia edelleen ollut (sekä fyysisiä että psyykkisiä), mutta mitä pidemmälle sunnuntai eteni, sitä normaalimmiksi ilmeet ja olemus silti pääasiassa muuttuivat. Epätavallisen väsynythän se oli ja vielä illaksi "harhaisuus" osittain palaili ilmeisesti tablettien hoitavan vaikutuksen haihtuessa, mutta enää tänään en ole huomannut koirassa mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Saapa nyt nähdä jääkö tuolle ötökkäkammoa vaiko ei. En kyllä usko ainakaan.  

Toipilaiden kokoontumisajot.

Selvisimme menneestä kesästä ilman ainoatakaan punkkia (emme tosiaan edes suojautuneet niitä vastaan mitenkään), joten oli kai se nyt sitten aika odotettavissa, että kyllä se ötökkäyhdyskunta meille tuon hyvän onnen jollain tapaa tulisi vielä kostamaan. ;) Caro on onneksi sen verran möhkön kokoinen koira, etteivät nuo pistokset varsinaista paniikkia laumassa aiheuttaneet, mutta harmistusta ja huolta kylläkin. Onneksi kotoa löytyi niitä kyytabletteja eikä koira edes oksennellut kertaakaan, vaikka sitäkin voi pistoksista seurata. Lisää täytyy lääkettä varastoon ostaa, sillä eihän sitä koskaan tiedä milloin niitä seuraavan kerran tarvitaan, tuolla ryteiköissä kun lähes päivittäin luuhataan.