Jo viikko sitten perjantaina lauma jälleen yhdistyi Ouluun paluun merkeissä. Loput tarinat etelästä tulevat kyllä blogiin myöhemmin, mutta nyt mulla on teille jotain paljon suurempaa kerrottavaa, jota en vaan malta pihtailla! Se liittyy nimittäin Caron, Sinnin ja Pätkiksen keskinäisiin väleihin. Nyt seuraakin siis perinteisen huumorin sijaan tositarina siitä, kuinka ihminen voi omalla tietämättömyydellään aiheuttaa himputin paljon ongelmia omille rakkaille lemmikeilleen.
Teimme alkujaan suuren virheen siinä, että annoimme koiranpennulle melko vapaat tassut kissoihin tutustumisessa. Emme siis kummemmin estelleet sen tutustumisyrityksiä, jotka saksanpaimenkoirilla tapaavat olla aika rempseitä huolimatta koiran iästä. Kissoja sai siis lähestyä milloin ja missä vain eikä jahtaamistakaan estelty, koska hei, "sehän on vaan hassu pieni pentu, kissojen kokoinen". Tämä "kasvatuspäätös" lähti siitä omakohtaisesta kokemuksesta, että kissa kyllä näyttää koiralle ne rajat, jotka tahtoo sille asettaa. Tätä "faktaa" toitotti meille moni ihminen, joten totta kai me tyhmät sen sitten mitään kyseenalaistamatta uskoimme.
Noh, väärässäpä oltiin: sen enempää Sinni kuin Pätkiskään ei osannut henkilökohtaista reviiriään kynsillään puolustaa. Sen sijaan, että olisivat antaneet Carolle kipeät, mutta sitäkin opettavaisemmat arvet liian uteliaaseen kuonoon, kissat vain sähisivät, huitoivat koiraa kynnet piilossa tai sitten vain yksinkertaisesti luikkivat karkuun ja piileskelivät siellä jossain, koiran ulottumattomissa. Rennosti kissat olivat vain koiran ollessa umpiunessa. Pienikin korvan heilautus ja katit jäykistyivät koiran suuntaan epäilevästi tuijottaen. Vielä tässäkin kohtaa ajattelimme niiden kyllä ajan kanssa toisiinsa tottuvan.
Olimme samaan aikaan ymmällämme siitä, etteivät omat kissamme toimineetkaan samoin kuin ne kissat, joihin olimme esimerkiksi lapsuudenkodeissamme ja tuttavillamme tottuneet. Eläimet ovat kuitenkin yksilöitä ja niinpä liian avomielisestä suhtautumistavastamme koiran innokkuuteen koitui pelkkiä ongelmia. Ei olisi pitänyt yleistää kissojamme "kissoiksi", vaan yksilöidä ne "Sinniksi" ja "Pätkikseksi".
Ajan kanssa tästä alkoikin sitten koitua ongelmia. Vaikka Sinnin arkuus koiraa kohtaan väheni silminnähden nopeammin kuin Pätkiksen, alkoi Sinni oireilla muilla tavoin. Jo viime kesän lopulla huomasimme, että Sinnin raajoista alkoi kadota karvaa. Muilta osin kissan turkissa ei ollut mitään valittamista. Eläinlääkärin mielestä oireet viittasivat stressiin (kissa nuoli omaa turkkiaan neuroottisen aktiivisesti) eikä tarvinnut meidän pöljienkään suuremmin mietiskellä mikä voisi olla tuon stressin syynä. ;) Saimme neuvoksi tarkkailla tilannetta ja pyrkiä luomaan kodistamme kissan kannalta mahdollisimman stressitön paikka elää.
Harmi kyllä mahdollisuudet asuntomme sisustuksen ja kissaystävällisyyden muokkailuun ovat melkoisen rajalliset, joten suuntasimme suurimman huomiomme koiraan: estimme sen pääsyn kissojen iholle. Täysin. Kuri Carolla oli kuin armeijassa, mutta silti meni useampi viikko ennen kuin koira alkoi uskoa lähestymiskieltoonsa edes 70 prosenttisesti, niin pinttynyt se oli uskomaan oikeuteensa olla tuttavallinen.
Mitä enemmän koira alkoi kieltoja uskoa, sitä rauhallisemmiksi muuttuivat myös kissojen reaktiot asunnossa liikuskelevaan häirikköön. Pätkis oli edelleen hyvin aggressiivinen (läpsi, sähisi ja sai sätkyjä), vaikka Caro olisi vain kävellyt kissan ohi kiinnittämättä siihen mitään huomiota, mutta Sinnipäs sen sijaan yllätti täysin: se alkoi ajoittain kiehnäämään hellyydenkipeästi (eli pusketaan päällä esim. sohvaa ja nostetaan samalla ahteri pystyyn) huomatessaan koiran tuijotuksen, siis samaan tapaan kuin hakiessaan huomiota ja hellyyttä meiltä ihmisiltä. :D
Kummallista oli kuitenkin se, että vaikka Sinni osoitti kiinnostustaan koiraa kohtaan, yli-innokas turkin nuoleminen sen kun vain jatkui seurausten näyttäessä ajoittain melkoisen pahoilta. Toisinaan vaikutti, että Sinni antoi turkkinsa rauhassa kasvaa, mutta pian mentiin taas huonompaan suuntaan. Kyllähän se pistää ahdistamaan, kun joku pesueesta voi pahoin eikä oikein kukaan osaa asiaa korjata. Suojatötteröä pidimme elikon päässä vain kokeilumielessä alle päivän ajan, sillä eihän sen käyttämisestä mitään hyötyä ollut: kissa ei pystynyt syömään eikä juomaan, kyhnytti vain lamautuneena paikallaan. Heti, kun tötterön otti pois, jotta kissa voisi syödä, juoda ja käydä vessa-asioillaan, alkoi raivokas raajojen/vatsan/hännäntyven nuoleminen ja korvan rapsutus. Tötterö ei koskaan voisi korjata perimmäistä ongelmaa, sillä se olisi vain este normaalille arjelle.
Lähtiessäni Caron kanssa pääsiäislomalle etelään iloitsin samalla kissojen saamasta parin viikon koiravapaudesta. Ne ovat saaneet vastaavia useamman viikon lomia koirasta ennenkin ja ihme kyllä nuo lomat ovat tehneet eläinten väleille pelkkää hyvää, vaikka jotenkin sitä luulisi, että tauko vain vieraannuttaisi niitä toisistaan entisestään. Reissujemme jälkeen kissat ovat olleet aina jollain tapaa vähemmän varuillaan koiran suhteen, mutten silti olisi uskaltanut toivoakaan, että tällä viimeisimmällä reissullamme olisi näinkin suuret seuraukset mitä nyt olen todistanut.
Ensinnäkin se tärkein kaikista: lauma on ollut kasassa nyt tasan viikon enkä ole nähnyt Sinnin kertaakaan nyppivän tai nuolevan turkkiaan normaalista, terveestä kissasta poikkeavalla tavalla! Aiemmin sain olla keskeyttämässä täysin tyhjästä iskeneitä nuolemispuuskia monta kertaa tunnissa. Turkkikin on selvästi nypityillä alueilla kasvanut, vaikkei se vielä tasaiselta näytäkään. Tällä hetkellä näyttäisi siis siltä, että on tapahtunut positiivinen käänne tuossa stressioireilussa, mutta on tietenkin vielä aivan liian aikaista sanoa kuinka paluumme tulee pitkällä tähtäimellä Sinniin vaikuttamaan.
Se toinen seurauksista koettiin sitten eilen ja epäilen edelleen nähneeni sittenkin vain unta. :p Istuskellessani sohvalla konsolipeliä pelaillen nukkui Sinni sylissäni onnellisella kerällä. Caro oli juuri herännyt iltatorkuiltaan, tullut istumaan aivan sohvan eteen ja koko sen olemus huokui suurta väsymystä: raukea katse harhaili huoneessa haukottelun säestämänä. Hitaasti koira ojensi kuonoaan kohti Sinniä herättäen kissan uniltaan. Tämä ei ollut mitään uutta: koiralla on viime kuukausina ollut lupa tutustua kissoihin, jos se tekee sen rauhassa, läpsimättä tassulla ja näyttämättä hampaitaan, jos kissa keksii sille reviiriään puolustellen sähistä.
Tällä kertaa Caro pääsi tutustumisessaan pidemmälle kuin aiemmin: Sinni antoi sen nuuskia turkkiaan ja jopa tökkiä vähän kirsullakin ennen kuin katsoi tarpeelliseksi nousta ylös. Lähes poikkeuksetta tässä vaiheessa kissa on hypännyt koiralta "turvaan" sohvan selkänojan päälle, mutta eilenpä se vain kääntyi ja kun koira taas varovaisen tuttavallisesti ojensi kuonoaan kohti kissaa, alkoi kissa seurankipeästi kiehnätä lopulta ojentautuen kohti koiraa ja puskien sitä päällään kuonoon!!! Ja vaikka pelkästään tuokin riittäisi helposti tasajalkaa hypittävän intiaanihuudon syyksi, meni koira vielä sen kiehnäyksen lomassa nuolaisemaan Sinnin naamaa eikä saanut edes siitä kynnettömästä tassusta, vaikka ennen tassua on herunut todella paljon vähemmästäkin. :D
Joten tohtii tässä kai ihan näin julkisestikin myöntää, että toiveet kissojen ja koirien välisestä ystävyydestä eivät ehkä sittenkään ole pelkkää turhaa haaveilua, vaikka tämä yhteiselon ensimmäinen vuosi onkin ollut melkoisen hankala. Pätkiksen suhteen en suuria toiveita elättele, se kun ei ole ennenkään niin peuhuseurasta välittänyt, mutta jos Sinnistä ja Carosta oikeat leikki- tai unikaverit tulisi (leikkisien luonteidensa puolesta hyvinkin mahdollista), olisin pohjattoman iloinen. Tärkeintä olisi tietysti, ettei meillä enää turhia stressattaisi ja Sinnin henkisen puolen vaikeudet olisivat pian inhottava muisto vain. Pitäkäähän peukkuja! :)
