Kuinka eunukeiksi tullaan?

Kuolemanväsynyt blogityyppi täällä, hei! x) 

Juu-u, olipahan ihan vaan piiiikkuisen katkonaista tuo nukkuminen viime yönä, kiitos sen koiran kupoliin asennetun saamarin tötterön, joka kolisi ja kahnasi ja hinkutti milloin mihinkin. Kyllä voi olla hiivatin hankala kapistus se, mutta parempi tietysti sekin kuin koira nyysäämässä tyhjennettyjä nyssyköitään. :p Onhan niitä sellaisia ilmalla täytettäviä pelastusrengastyyppisiä kauluksiakin, mutta vähän epäilyttää, että noinkohan nekään ovat kestävyydeltään ja mukavuudeltaan kummoisia.

Palataan nyt siihen eiliseen päivään kuitenkin. Varoituksen sana: tästä tulee piiiitkä juttu! Haluan nämä reissut itelleni muistiin tarkasti, joten sama ne on tänne auki kirjoittaa, vaikka lukijan kannalta juttu saattaa pitkästyttää.

Odotellessamme omaa vuoroamme ihastuttavan tyhjässä odotusaulassa sai Caro luvan astella vaa'alle ja meinasihan siinä alaleuka vallan lattiaan saakka kopsahtaa, vaa'an lukema kun sanoi, jotta:

Kyllä: 36,4 kiloa! :O KOLKYTKUUS?! 6? Täh..? Ja minä kun luulin, että se 34 tulisi olemaan joku ikuinen vuosikausien mittaisella uhkailulla, kiristämisellä, lahjonnalla ja maanittelulla saavutettu maksimi. ;) Mutta ei, uskottava se on: Caro painaa nyt tuon verran ja luku näyttää tosi hyvältä.

Todiste, että se tosiaan oli vain ja ainoastaan Caro. :D

Meillä oli lääkärille mennessämme käytössä tuo vanha tuttu inhottava kuonopanta, koska emme etukäteen tienneet kuinka ahtaasti ja millaisessa porukassa joutuisimme odottelemaan, mutta eipä sitä pantaa sitten onneksi tarvittukaan. Mutta lähiviikkoina tarvitaan, sillä ulkoilemme mieluiten ilman tötteröä ja kuonopanta on oikeastaan ainoa järkevä tapa estää äkillisiä syöksyjä haavan kimppuun. Kankainen kuonokoppa meillä olisi myös (olen haalinut senkin joskus kirppikseltä ajatuksella "jos nyt joskus sattuisi tarvetta löytymään" kuten nyt löytyi tuolle samaan tapaan hankitulle tötteröllekin), mutten tykkää ajatuksesta, että koiran pitäisi ulkoilla turpavärkki ummessa. Kuonopanta on tötteröä ja koppaa rennompi, vaikka Caro sitä todella syvästi vihaakin.

Pojat odottelemassa vuoroaan. :)

Tämä eunukkikertomukseni on erittäin vahvasti koirakeskeinen johtuen vain ja ainoastaan siitä, ettei Daltonin paikallaoloa meinannut oikein aina muistaakaan. :p Se oli aivan hissuksiin kopassaan koko ajan, ja meikäläisen keskittyessä Caron ohjailuun hoiti isäntä Daltonin osuudet. Sen verran mäkin ehdin Daltoniin keskittyä, että yhtenä hetkenä kurkittiin pikkupojan kitusiin (maitohampaita on lähtenyt jo vaikka kuinka monta ja yksiä kulmahampaita kasvaa tällä hetkellä samassa kohdassa kaksin kappalein), seuraavana kuultiin pieni nukutuspiikin aiheuttama kissamainen soraääni (suomeksi se taisi tarkoittaa: "auts!") ja sitten kakara jo vetelikin pitkää hirttä. Pikkutyypin reissu sujui alusta loppuun ilman mitään draamailua eli se jatkaa Sinnin ja Pätkiksen viitoittamaa tietä helposti hoidettavana kissapotilaana. :)

Dalton siis nukutettiin (ja myös lähtömme jälkeen leikattiin) ensimmäisenä ja seuraavana oli Caron vuoro. Caroa nukutuspiikki kirpaisi oikein kiljahduksen verran ja siinä missä Dalton nukahti ehkä kahdessa minuutissa, kesti Carolla ainakin kymmenen, eikä se sammahtanut täydellisesti ennen kuin oltiin isännän kanssa nostettu poika leikkauspöydälle ja hoitaja laittanut lisäannoksen nukutusainetta suoraan kanyylin koristamaan ranteeseen.

Väsähdit sitte noin mukavasti, vai?

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin olimme hakemassa poikia kotiin. Odotushuoneessa vuoroamme odotellessamme koettiin aika liikuttavia hetkiä kun kävi ilmi, että erään naisen mukanaan tuoma kopassaan kuopsutellut suloinen pupu oli lähdössä viimeiselle matkalleen. :( Kyllä se vaan tekee aina tosi pahaa, kun kohtaa ihmisiä noiden raskaiden päätösten hetkellä. Niin pahaa, että monesti on tullut tänäänkin pupua emäntineen surkein mielin mietiskeltyä ja oltua entistä kiitollisempi siitä, että omien eläintemme asiat ovat ainakin pääsääntöisesti kunnossa. Ei ole mikään itsestäänselvyys se.

Niin, se hakuhomma. Jos oli tuonti onnistunut sujuvan huolettomasti, niin aivan toista oli haku. Eläinpotilaita tuntui olevan odottelemassa enemmän kuin hoitavaa henkilökuntaa oli paikalla ja se parin seinän takaa kantautunut omituinen mölinä ja ujellus, jota hädin tuskin eläimen ääneksi tunnisti, no se oli isoon häkkiin lukittu ja aivan täydessä pöllyssä makuullaan huojunut Caro. :D Eläessäni en ole kuullut koirastamme sellaista ääntä lähtevän enkä kyllä nähnyt otusta muutoinkaan siinä kunnossa: silmät harittivat kuin tyyppi olisi juuri ollut tripillä jossain toooooodella kaukaisessa galaksissa ja kun se näki hoitajan ja meikäläisen astuvan huoneeseen, pääsi kurkusta aivan uudenlainen rähisevähenkinen haukunta. Meinasi vissiin, että nyt pelotellaan nuo tunkeilijat hiivattiin ja ehkä syödäänkin ne, jos uskaltavat lähemmäs. Ihan vakuuttava esitys se oli kyllä, niistä hulvattomasti harittavista silmistä huolimatta. Suunnitelma kuivui kasaan sillä samaisella sekunnilla, kun aloin jutella pojalle ja kyykistyin ojentamaan kättä kalterin välistä. Tunnistihan se samantien emännän äänen ellei jopa olemuksenkin ja lähti könyämään ylös. Hoitaja avasi portin ja otus rymysi siihen meikäläisen jalkoihin huojumaan ja jatkamaan omituisia äännähtelyjään. Raasu. Hoitaja irroitti pian etujalan kanyylin (Caro-parka joutui olemaan varuilta kuonokoppa päässä) ja laittoi koiran kaulaan kotoa tuomamme tötterön.

Kuuloaistimme iloksi samassa tilassa kanssamme oli myös kiljahteleva kääpiövillakoira, jolle Caro myös avasi ääntään oikein huolella aina niinä satunnaisina selkeinä hetkinä tajutessaan, että paikalla oli joku muukin koira (eli ärrrrrrrr, karmea vihollinen!!!). Ja oli siellä kaiken mölyn keskellä myös silmät suurina kopassaan möllöttänyt Dalton-parka. Herkempi kissa olisi saanut ikuiset traumat noista kahdesta sekopäisenä mölyävästä koirasta, mutta onneksemme Dalton on Dalton, eikä mölyistä hätkähdä (toisin kuin omista naruleluistaan, ehhehe!)

En voinut mennä pöllyssä rähisevän eunukkimme kanssa etuovesta, koska olisimme joutuneet kulkemaan toiselle koiralle varatun ahtaan toimenpidehuoneen läpi, joten saimme ohjeistuksen käyttää sivuovea. Muuten kiva, mutta sivuovi oli painava kuin synti ja sen takana odottivat jäiselle asfaltille johtaneet korkea-askelmaiset betonirappuset. Kiva! :p Yritä siinä nyt pitää yksin ovea auki jättimäinen tötterö päässä horjuvalle koiralle, joka pakittaa karkuun niin portaita kuin ahdasta ovenrakoa, ja toivoa, ettei koira päätäkin sännätä paniikissa ohi ja sitten ollaankin jo porukalla pää halki ja jalat poikki siellä asfaltilla. 

Se tunne, kun elämä on rankkaa.

Öööö...surrurrur...

Ihme ja kumma, selvisimme kuitenkin, ja matka autolle sujui yllättävän hyvin Caron edetessä kuin juna. Oman auton se tunnisti heti ja lässähti takakontin eteen jalat harallaan istumaan. En lähtenyt yrittämään potilaan takakonttiin nostamista yksin, ettei vaan sattuisi mitään. Ei mennyt onneksi kauaakaan (koska meillä meni niin kauan sen saamarin päälle puskevan oven kanssa :D), kun isäntä saapui perässä Dalton ja hoito-ohjeet mukanaan. Niin ja ne Caron kipulääkkeet, joita eivät melkein edes muistaneet mukaamme antaa. Sanoinko jo, että siellä asemalla oli kevyttä hässäkkää? ;)

Kotihoitajia piisaa.

Toipilaissa on eroja.

Toiset ovat pihalla, toiset rasittavia. ;)

Kotona otus lässähti lattialle ja nukahti kuin virtanapin OFF-asentoon painaen paikkaan, jossa se makaili monta tuntia putkeen. Ja täysin oireeton Dalton oli oikea riesa isolla R:llä, sillä se ei olisi millään antanut Carolle nukkumisrauhaa, vaan yritti kiipeillä koiran päällä ja tunkea koiran tötterön sisään telttailemaan - ihan koko ajan. :D Monen tunnin väännön jälkeen se viimein uskoi hätistelyjämme ja antoi koiran olla rauhassa ilman puuttumistamme asiaan. Ralli alkoi kuitenkin uudelleen nukkumaan käydessämme eikä meille jäänyt lopulta muuta vaihtoehtoa kuin sulkea makuuhuoneen ovi ja Dalton sen ulkopuolelle. Yö sujui sen jälkeen katkonaisella unella, mutta sentään kissavapaasti.

Mitähän vielä... Ruokaa Caro sai (pienehkön määrän) myöhään illalla oltuaan jo pidemmän aikaa tolkuissaan ja iltalenkki sujui rauhallisissa merkeissä kuonopannan korvattua tötterön. Pikkupakkasen ansiosta Caron haavaa peittänyt liimaside pysyi kastumatta yöllä, muttei enää tänään, joten se on otettu nyt pois. Haava ei iloksemme vuoda ja näyttää muutenkin tuoreutensa huomioon ottaen siistiltä. Pitää kovasti varoa, ettei se hankaudu suojaamattomana rikki. 

Tänään käytiin ihan metsässä asti aamulenkillä (hihnassa tietty). Olo oli vähän jännä. :p

:D

Caron vointi noin muutoin on hyvä eli kotona hieman väsähtänyt, mutta ulkosalla turhankin vilkas eikä vähiten sen pinnaa niin pirusti venyttävän kuonopannan takia. :p Aamulla otus herätti meidät aika aikaisin vikisemällä ja läähättelemällä, joten arvatenkin sillä oli jonkinasteisia kiputuntemuksia. Kipulääke aamuruokaan sekoitettuna helpotti aika pian ja sen jälkeen päivä on sujunut rauhallisesti. Ensimmäiset hännänheilutuksetkin vastaanotin tuossa iltapäivästä, jee! :) Caro on saanut olla tänään useamman tunnin ilman tötteröään, koska se on suostunut kanssani mukisematta sellaiseen diiliin, että haavaa ei näpelöidä ja koko ajan pysytään emännän tiukasti valvovan silmän alla, eikä haahuilla nurkan taakse juonimaan. Hyvin toimii toistaiseksi, joten jatketaan tällä rennommalla linjalla niin kauan kuin yhteispeli toimii. Yöllä tötteröä on harmi kyllä pakko pitää.

Ei kai tässä muuta enää? Juttua tuli hirmuisesti ja kirjoittelen Caron toipumisesta tietysti lähiaikoina lisää moneen otteeseen. Daltonin toipumisestahan ei ole mitään kerrottavaa, se kun tuntui olleen ennallaan jo ennen kuin eläinlääkäristä kotiin lähdettiin. :p