tiistai 13. huhtikuuta 2010

Caro

Sen sai Karvahelvetin ihmisväki jo ensimmäisellä viikolla tuta, että siinä missä kissa on laiskuuteen taipuvaisille ihmisille leppoisa kyljessä kyhnyttäjä ja pitkät yöunet salliva karvankasvatusjärjestelmä, on koira(npentu) aivan toista maata.


Hulluilla on halvat lelut.


Sitä väsymyksen määrää on vaikea edes sanoin kuvailla, jota ensimmäisellä yhteisellä viikolla koettiin, kun aikaisin aamulla silmäpusseihimme kompastellen könysimme ylös sängystä pentua ruokkimaan, ulkoiluttamaan ja sen herkullisen aromikkaita pikku suoliyllätyksiä siivoilemaan. Vaan kumma kyllä hengissä selvittiin ja arki koiran perässä juosten alkaa viimein sujua sekä aiheuttaa jopa ajoittaisia onnen kaltaisia tuntemuksia. Tai näin alati haukotteleva allekirjoittanut koittaa ainakin uskotella itelleen.


Caro (vas.) veljensä kanssa vetämässä
viimeisiä yhteisiä päiväunia.



Ottoisoveli Sisun kanssa oltiin kuin paita ja peppu.


Pennusta tuli Caro. Täältä voitte lukea miten näin pääsi käymään ja valaistua samalla vähän muistakin kyseisen penikan ensivaiheisiin liittyvistä faktoista.


Pätkis ja seisova salaattipöytä.


Caro ei ole vielä päässyt muutamaa hassua ja hyvin vikkelään päättynyttä nuuhkaisua lähemmäs kissakaksikkoamme, joka tuppaa olemaan uusien elukoiden suhteen melkoisen huumorintajutonta porukkaa, ellei ite saa tutustumistekniikkaa päättää. Toisaalta kukapa sitä hyvällä katsoo, kun taloon tupsahtaa joku levottomasti ympäriinsä poukkoileva turvelo, joka murisee ja haukahtelee aina, kun vastapuoli antaa vähänkään pahaa silmää ja tulee tuosta noin vain törkeästi omimaan nukkumapaikan sohvan nurkasta juuri siitä kohtaa, jossa kissa tuoksuu sitkeimmin.




Mutta koira ei jaksa olla mustis, vaikkei pääsekään yöksi sänkyyn uinumaan Sinnin ja Pätkiksen tavoin (tosin Pätkis on nyt viime aikoina katsonut asiakseen nukkua hieman turvallisemmassa paikassa - mitä korkeammalla, sen parempi). Sille riittää yöksi oma Roni-papillonilta peritty peti sängyn vieressä, jossa se nukkuu kuin pieni karvainen kakkosnelonen häsläämättä tippaakaan, kunnes aamunälkä yllättää ja pakottaa vesikupille juomaan, sanomalehtiä rapistelemaan ja aivan jumalattoman pahaäänistä mustekalaa vinguttamaan, ellei sitten oikea herätyskello ehdi ensin. Yleensä ehtii ja tästä silmäpusseistaan hieman jo huolestumaan päässyt isäntäväki onkin äärimmäisen kiitollinen. Kyllä herätyskellon piipitys aina mustekalan kuolonkirkunan voittaa.

torstai 8. huhtikuuta 2010

Varjoja menneisyydestä

Ettei nyt ketään jää liikoja harmittamaan, voisin rustailla ytimekkään loppuyhteenvedon taannoisesta Varjo-kissan vierailusta, josta piti kirjoitella jo aikoja sitten.

Ei tullut Pätkiksestä ja Sinnistä Varjolle kaveria ihan siinä kahdeksassa vierailupäivässä, vaikka ikijää loppua kohden tuntuikin melkoisesti rutisevan murtumisen merkiksi. Pätkis ei voi vieläkään ymmärtää miksei sen luontainen viehätysvoima yrmyn näköiseen pikkukissaan purrutkaan ja aikoo vielä joku päivä saavuttaa mahtipontisen tavoitteensa saada Varjosta naamansa pesijä ja painikaveri. Jostain kumman syystä Sinni ei kyseisiin hommiin monta kertaa päivässä suostu, vaikka kyseessä on kuitenkin kunniatehtävä, jota ihan jokaiselle halukkaalle ei annetakaan.










Lämpimiä muistoja jäi silti varmasti jokaisen osapuolen mieleen. Yllä todisteita viimeisimpien päivien tähtihetkestä, jona yhdessä tuijoteltiin ikkunan takana härnänneitä puluja samansuuntaiset lounasherkut kielen päällä kihelmöiden...

Tässä vielä video Varjon joka aamuisesta rituuaalista (ihan kuin se olisi rajoittunut pelkästään aamuihin, mokoma juoppo...), joka aiheutti väliaikaisessa isäntäväessä hyvinkin hilpeitä tuntemuksia:





Nuo tyhjyyteen toljottaneet silmät kruunasivat aivan kaiken. Ihana Varjo, kiitos kun kävit ja tervetuloa uudelleen! :)

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Pääsiäisyllätyksessä oli karvoja!

Erinäisistä syistä (laiskuus ja saamattomuus ovat syylistan loppupäässä, luonnollisesti) johtuen Varjon kyläreissun loppuyhteenveto odottaa edelleen julkaisuaan, mutta eipä maailma siihen kaadu. Kai. Nyt ne ovat nimittäin ihan erilaiset jutut, jotka Karvahelvetin arkea mullistavat kuin maanjäristys konsanaan.




Kissat eivät ole kyseistä vielä toistaiseksi kutsumanimetöntä, saksanpaimenkoira-merkkistä ja alati falskaavalla paloletkulla varustettua mullistusta vielä nähneet, mutta tämä pieni puute korjataan pian. Tosin jos kissoilta kysyttäisiin, voisi mullistus odottaa suosiolla vaikkapa ensi vuosisataan saakka. Mutta kuten tavallista, eihän niiltä kysytä.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2010

Päiväunilla

Ikkunasta sisään paahtava maaliskuun aurinko saa kissan kuin kissan rentoutumaan raukeiden päivätorkkujen merkeissä, milloin missäkin huvittaa. Jos nukkuja on tarpeeksi pieni, jopa hassut leikkivänkyrätkin sopivat nukkumistarkoitukseen.






Ja tietysti mitä muhkumman muotoinen sänky, sen paremmat unet sen päällä saa.








Harmi on, että aina löytyy niitä törkimyksiä, jotka eivät anna toisten nukkua rauhassa, vaan kuvailevat minkä ehtivät tai tulevat sörkkimään milloin minkäkin tekosyyn varjolla...