tiistai 7. kesäkuuta 2011

Sehän ui koiraa!

Hei, olihan mulla teille vielä kuviakin sieltä uintireissulta! Jostain kumman syystä en osannut perata kuvien joukosta pois ehkä, kröhöm, ihan niin montaa otosta kuin etukäteen ajattelin, joten niitä ketä kiinnostaa, odottaa nyt 23 koirauintikuvan hulvaton katselu-urakka. Olen pahoillani. :D


Rantavedessä lillunut hassu vaahto oli koiralle ihan uusi tuttavuus. Vähän sitä piti maistellakin kun oli ensin tovin hyllyvää vaahtoa säpsähdellyt ja - ei kerrota tästä kellekään, koska se veisi koiraparan katu-uskottavan maineen vähäiset rippeetkin, okei? - vähän karkuunkin loikkinut.




Mukana meressä meillä oli se tuttu tennispallo, jota parempaa koiranlelua saa hakea: se kelluu, lentää, pomppii ja ennen kaikkea kestää, kestää ja kestää! Samaa ei voi kovinkaan monesta lelusta nykyään sanoa.







Pallo sai sen sortin kyytiä sunnuntainakin, että jos joku väittää sen helpolla päässeen, puhuu kyseinen "joku" aivan himputin paksua palturia.





Tennispallon plussapuolena mainittakoon sekin, että vaikka sen kanssa leikkimiseen kyllästyisi missä tahansa ympäristössä, odottaa pallo kiltisti ottajaansa eikä mene hukkaan. Niinpä Carokin välillä vain istahti veteen maisemia ihmettelemään ja hieman toisenlaisia energiantuhlaussuunnitelmia punomaan. Pallo se vain kelluskeli menemään leppoisasti aaltojen mukana ja aina toisinaan, kun siltä tuntui, saattoi sen hakea takaisin mukaan leikkeihin. Kätevää, eikös?





Uutena
vesiurheilulajina lanseerattiin vauhdikas "vaahtopäänsyönti", eli mitä suurempi aalto ja sen harjalla keikkuva vaahtopää, sitä suuremman kidan voimin sitä kohti porskutetaan. Siinä meni eräskin litra suolavettä saksalaisen ruoansulatusjärjestelmän uumeniin, joten eipä ihmekään, kun koiran maha illemmalla pientä privaattipasuunakonserttia kuulosti järjestävän... Kiitämme onneamme, että konsertti pidettiin sisätiloissa eivätkä edes sen jälkiseuraamukset ulottuneet esim. kotimme lattioille taikka sohvalle.



Myös moottoriveneleikki vastaanotti suuren suosion, eli kun tarpeeksi syvälle matalahkossa rantavedessä päästiin, alkoi hillitön pärske ja pusku vasten aallokkoa. Vain perämoottori sieltä perästä puuttui, vaikkei sitä puutetta varsinaisesti pikkuisen kauempaa katsoessa huomannutkaan. Ihan ehdasta Terhistä meni, vähintäänkin, ellei jopa Busterista!




Lopussa
oltiin aika rentoja, vatsa, silmät ja korvat merisuolaa ääriään myöten täynnänsä, ja ehkä ihan vähän auringostakin sekaisin. Kotiin ei tietenkään olisi haluttanut lähteä, mutta joskus sekin on tehtävä, että voi myös palata toisella kertaa takaisin. Eiköhän sama reissu oteta uusiksi tällä viikolla, kun nämä säätkin ovat yhtäkkiä niin rutkasti tuota viimaista sunnuntaita leppoisammat, tänäänkin kun täällä Oulun korkeudella oli vain vaatimattomat 29 astetta lämmintä. ^^

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Karvaisen merimakkaran seikkailut

Monipuolinen sporttiviikko jatkui sunnuntaina koirauiton merkeissä ja tokihan pokkari oli mukana menossa ihan siellä meressä kahlaillessakin. Uusi rantalöytö oli Oulun perinteiseen hiekkarantatyyliin matala ja sileähiekkainen todella pitkältä matkalta, joten kauan sai astella ennen kuin koira pääsi edes uintisyvyyteen saakka. Noh, kuten videoistakin näkyy, ei se varmaan suuremmin otustamme haitannut, vaikka suurin osa ajasta kuluikin lähinnä kahlaillessa...



Caro näytti keksineen myös uuden leikin, jota vielä viime kesänä emme päässeetkään testaamaan: se alkoi syödä vaahtopäitä. Siinä meinasi tennispallokin toiseksi jäädä, kun vauhtihirmumme säntäsi riemulla aina niitä kaikkein suurimpia valkoharjaisia aaltoja kohti, kita haastavasti ammollaan kuin karjuakseen "mää tuun ja syön sut!"



Tosin jos oikein muistan, oli eilinen eka kerta ikinä, kun koira pääsi oikeaan mereen uimaan, joten eihän tuo sitten ihme olekaan, jos ne vaahtopäät olivat uusi jännä juttu, lammissa ja järvissä kun ei kovin kummoisia aaltoja olla ehditty lähietäisyydeltä näkemään. Ja koska tälle viikolle on luvattu mukavia hellepäiviä jopa aivan Oulun korkeudelle saakka, saadaan uusia uintireissujakin varmasti tässä piakkoin toteutettua. Pitäisi vain ensin keksiä minne sitä suunnistaisi, Oulussa kun ei noita virallisia koiranuittopaikkoja ole mikä tietysti hieman näitä asioita mutkistaa. Jos Oulun alueen ja lähiseutujen koiraihmisillä on antaa päteviä vinkkejä suht' hyväpohjaisista ja mielellään rauhallisista uittopaikoista, ottaisimme niitä aivan hirrrrmuisen mielellämme vastaan, tuo meidän uimamaisterimme kun uisi vaikka joka päivä, jos sitä vaan veden äärelle vietäisiin. :)

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Koiraportti

Se oli ollut harkinnassa jo pidemmän aikaa, mutta vasta nyt arkeamme helpottamaan saapui valkoinen, Carlson-merkkinen koiraportti. Portti on 104 cm korkea, joten se on pätevä este vähän saksanpaimenkoiraa isommallekin rodulle. Leveydeksi valitsimme extra widen (hämeeksi extra leveän), joten portti sujahtaa näppärästi useammankin kokoiseen oviaukkoon, kiitos mukana tulleen "levennyspalan". Levennyspaloja voi ostaa myös jälkikäteen tarpeen vaatiessa. Aivan tavalliseen oviaukkoon riittää kuitenkin perusportti ilman mitään lisäosia. Portin voi toki porata kiinni karmeihin, mutta se pysyy paikallaan ilmankin eli se kiristetään karmien väliin kumitassuilla. Näppärää etenkin vuokra-asujille, jotka eivät asuntoon voi ihan tuhottomasti reikiä porailla.

Porttikielto jatkuu, on ne vaan törkeitä...


Olihan meillä toki väliaikainen porttiviritelmä tuossa samaisessa oviaukossa aiemminkin (pieni kulma vilahtaa siitä täällä), vaan eipä sitä kuuna päivänä näppäräksi olisi kehdannut väittää. Kyseessä oli nimittäin häkkimäisen pentuaitauksen yksi seinäpala, jota piti sitten aina venkslata edestakaisin, jos halusi koiralta rauhoitettuun huoneeseen päästä. "Portti" oli aina sen verran ovenkarmista irrallaan, että kissat siitä halutessaan kulkemaan mahtuivat, mutta eipä se kätevä systeemi ollut, ei missään nimessä. Kaiken lisäksi mokoma "portti" oli vielä väriltään törkeän vihreä eikä tässä kämpässä sallita vihreää muualla kuin jääkaapissa ja kukkaruukuissa, joten vähän tiukkaahan sen viritelmän katselu teki. Yli vuosi silti jaksettiin kärsiä ja hävetä. ;)

Notta mikäs se tää on?


Mahtuukohan tästä meikäkin läpi...hmm...


No perhana, mahtuhan siitä!


Uuden, oikean koiraportin etuna on mukavan eleettömän valkoisen värinsä lisäksi meille ehdottoman tärkeä ominaisuus, kissaluukku. Eipä tarvitse enää miettiä onko portti varmasti suljettu niin, että se mahdollistaa kissojen liikkumisen estäen kuitenkin koiran etenemisen porttia pidemmälle. Kissaluukun pikkuportti kääntyy saranoillaan kummalle puolelle isoa porttia tahansa, mikä on kiva plussa.

Toiset ne sujahtaa helposti läpi mistä vaan.


Muutaman päivän olemme tässä nyt porttia ehtineet ihastella ja onhan se kyllä niin mainio värkki, että tekisi mieli vielä toinenkin mokoma hommata, vaan ei nyt kuitenkaan aivan riehakkaiksi aleta! Ajatus koiravapaasta makuuhuoneesta kummasti silti aina iltaisin houkuttaa, kun päänsä mustin ja vaalein karvoin vuoratulle tyynylleen laskee koiran jo onnellisesti sängyn vieressä lattialla unia tuhistellessaan...

torstai 2. kesäkuuta 2011

Ensimmäinen pyöräilytreeni

Alunperin oli tarkoitus lähteä vain pallonheittely- ja/tai juoksulenkille, mutta kun yksi asia johti huomaamatta toiseen, oltiinkin pian aivan uusien koiraharrastusmahdollisuuksien äärellä, nimittäin treenaamassa Caron juoksuttamista polkupyörän avustuksella. Kuulostaa muuten aika kohtalokkaalta, eikös vaan..? Paljon on moisesta puhetta ollut, mutta vasta tänään päästiin sanoista tekoihin eli sen konkreettisen treenaamisen makuun.


Treenipaikaksi valikoitui rauhallinen, kotimme lähellä sijaitseva hiekkakenttä, jonne pääseminen oli tosin melkoisen ähinän ja tuskan takana. Jostain kumman syystä Caro saa aina aivan mahdottoman hepulin huomatessaan, että lenkille lähdetään ei yhden, vaan peräti kahden ihmisen voimin. Liekö hepulin syynä on, että porukalla tehdyt lenkit tietävät poikkeuksetta jotain äärimmäisen kivaa: ehkä retkeä uimaan, metsään tai jonnekin muualle missä saa riehua aivan hillittömästi. Näin jälkikäteen on taas hyvä miettiä (ja kirota suunnatonta tyhmyyttään) miten tärkeää olisi ollut käyttää koiraa ulkona porukalla vähän useammin jo pikkupennusta saakka eikä opettaa sille huomaamattaan, että porukkalenkit ovat jotenkin tavallisista hihnalenkeistä poikkeavia. Siis lenkkejä, joissa on joku kiherryttävän jännä juju, iik ja wuf!


Toisin sanoen eipä mennyt koiralla kauaakaan tajuta, että kun mukaan lähtee kaksi ihmistä ja polkupyörä, oli luvassa jotain todella mahtavaa. Siitäkös otus vasta virtapiikin sai! Voihan elämä sitä säntäilyä ja suoranaista huutoa, jota koira sen matkan hiekkakentälle piti. Elikko haukkui, vinkui ja vikisi aivan kuin manaajan tarpeessa! Siinä varmasti yksi jos toinenkin lähiön ikkunoista täyttyi ihmisistä, jotka epäilivät, että nyt siellä jotakuta tosissaan tapetaan. :D Nooh, eipä siinä auttanut muu kuin hitaasti edeten ja vetämisen parhaansa mukaan estäen yrittää Carolle viestittää, ettei sillä remuamisella voiteta mitään eikä se pyörän mukana olo ole mikään pätevä syy hepuliin. Hieman ennen hiekkakenttää otus sitten jotain kai tajusikin ja selvästi osasi tunteitaan hillitäkin. Sitä ennen sillä ei ollut ollut korvia kyllä nimeksikään, huokaus.


Tennispallon perässä juoksentelu oli ensimmäinen homma, johon teinisählän energiaa purettiin. Siinä koiran juostessa pallon perässä pyöräilin ite ympäri kenttää viestittäen samalla koiralle, ettei pyörästä kannattanut tippaakaan välittää. Ja eihän tuo enää välittänytkään vapaaksi päästyään, inhottava remmi kun ei ollut välissä sitä kiusallista jännitettä luomassa ja ihanaa vapautta kahlitsemassa.


Lauman isäntä sai luvan aloittaa sen varsinaisen koirapyöräilyn treenaamisen, sillä allekirjoittanut ei todellakaan ole haka sen enempää pyöräilyssä kuin pystyssä pysymisessäkään. Edes tasamaalla. Kohelo mikä kohelo eikä tasapainoaistia nimeksikään. Toisin sanoen ruumiita olisi tullut, jos ekan treenivuoron olisin itelleni varannut. ;)


Yllättävää kyllä homma alkoi sujua paljon nopeammin kuin olisimme voineet toivoakaan. Alussa toki säädettiin niin hihnan pituuden kuin yhteisten vauhtiin ja pyörän juoksemispuoleen liittyvien sääntöjen suhteen (päätimme siis opettaa koiralle juoksupaikan pientareen puolelta, siis oikealta, sillä se tuntui mahdolliset ohitukset huomioon ottaen viisaimmalta ratkaisulta), mutta sellaista räpeltämistähän se aina alussa on, asiassa kuin asiassa, ennen kuin se rutiini ja ennen kaikkea paras tekniikka löytyy.




Caro oli hommasta selvästi innoissaan eikä pyrkinyt missään vaiheessa esim. turhia pysähtelemään, vaikka onhan se ympäri kenttää pyöräily kieltämättä vähän hölmöläisten hommaa. ;) Ja kun isäntä oli aikansa koiran kanssa harjoitellut, uskalsin mäkin satulaan - enkä edes hengestäni päässyt, mikä ihme! Aivan selvästi pyöräily tulee olemaan meidän kaikkien kannalta mieluinen tapa purkaa koiraenergiaa, kunhan tosiaan ensin treenaillaan rauhallisissa paikoissa, joissa etenkään niitä muiden ohituksia ei vielä tarvitse mietiskellä ja stressailla. En näe kyllä mitään syytä miksi emme pyöräilyä viikottaiseksi kuntoilutavaksi ottaisi, niin paljon paremminhan se noita koiran energioita kuluttaa kuin ne tympeät kävelylenkit, jotka ovat suoranainen vitsi sen energiankulutuksen kannalta, sama kuinka pitkän kävelylenkin sitä remmin kanssa tekee.



Paikalle aivan sattumalta pölähtäneet Nana ja tämän emäntä kyllä muistuttivat kipeästi kuinka varuillaan saa vastaantulijoiden suhteen olla: isäntä kun liian polleasti, siis melkoista haipakkaa, meinasi siihen luoksemme viilettää (vaikka huutelin jo kaukaa olemaan tosi varovainen), löysi hän pian ittensä maasta pyörän alta koiran rynnättyä innoissaan kohti tuttua tyttöystäväänsä. :D Ja kuvaajakin paikalle sattuneista tutuista vähän innostui säätäen pokkarin asetukset hetkeksi päin honkia, mistä syystä pahoittelen parin ylempänä olevan kuvan kökköä laatua ja erikoisia värejä.



Tovin aikaa Nana ja Caro siinä kilpaa juoksivat ja pallolla leikkivät, kunnes vierailevien tähtien oli aika poistua paikalta meidän vielä hetkeksi jäädessä pyöräilemään ja mukaan sattunutta kumifrisbeetä heittelemään.



Eipä voi Caro kyllä ainakaan liikunnan tai vaihtelun puutteesta tänä iltana meille valitella. Ja eipä sillä, tämä viikko on kyllä noin muutenkin ollut sen osalta melkoista urheilua: maanantaina tempaistiin 9 kilometrin pururatalenkki (juu ei, en ole toipunut siitä vieläkään), tiistain ja keskiviikon huvituksina toimivat taasen suorastaan armottomat tennispallotreenit, joiden seuraamuksena pallohullua koiraparkaa sai tosissaan kotiinpäin maanitella, se kun olisi mieluiten vain maastoutunut märkään ruohikkoon toivoen pikaista teleporttausta kotisohvan nurkkaan. Rajansa sillä sporttisuudellakin on, perhana!