Kissapaimennus, tuo lajeista tärkein

Saanpas heti perua sen "postailen nyt tosi verkkaisesti" -valitteluni, kiitos sen taannoisen yöllisen kuvanräpellysinnon. Nyt on useamman postauksen varoiksi kuvat valmiina eli kaipa tässä ehtii kuville noita sanojakin kaveriksi kirjoitella. Ja koska helteet vain jatkuvat, ei tässä kulu kummoista aikaa kuntoiluunkaan (uimistahan me emme kuntoiluksi laske. Se on suurta hupia!). Hyvä jos hengittää jaksaa, meistä kukaan, joten jos vetovaljaat naulakossa heilahtavat, johtuu se vain ja ainoastaan tuulettimien myötävaikutuksesta. :p

Ainakin viimeisen vuoden ajan meidän pienestä kotipaimenesta on selvästi huomannut, että kyllä, kyllä se vaan laumastaan huolehtivainen paimen on, kaiken ikinuoren hönttimäisyytensä ohella. Kovasti se katsoo kaikkien niiden perään, jotka kokee laumaansa kuuluviksi. Tärkeimpiä ovat tietysti ne oman perheen tyypit, mutta jos hengailemme isommalla porukalla, tuttavien kanssa, ei mene aikaakaan, kun nämä vieraatkin jo luokitellaan osaksi omaa laumaa, vaikka heidät olisi ensialkuun haukuttu manalaan saakka (eli heille on kerrottu paikallisen vartiointipalvelun laatimat säännöt, tietty. :D). Toisin sanoen vieraita seurattaisiin mielellään vaikka vessaan, jotta voidaan varmistaa, etteivät he katoa joukosta. Koska tottakai kaikki sitä yrittäisivät, heti kun vahdin silmä vain välttää, juu...

Sitten meillä on tämä jakautunut persoona nimeltä Pätkis. Pätkis haluaa olla sekä seurassa että yksin, kumpaakin samaan aikaan. On kiva osallistua kaikkeen, kunhan se ei vain kuluta liikaa kaloreita eikä vaadi jonkun toisen aloitteesta syntynyttä lähikontaktia yhtään minkään elollisen olennon kanssa. Caron mielestä olisi mahtavaa olla Pätkiksen paras kamu, mutta koska katti ei parhaita kamuja kaipaa, on ystävyyssuhde hyvinkin hailakka.

Onni ja Leo rakastavat Pätkistä siinä missä taitaisivat rakastaa kaikkia muitakin maailman kissoja. Ne ovat aivan haltioissaan nähdessään noita pieniä epäileväisiä olentoja. Seuraavat perässä ja tuijottelevat ihailevasti pienen välimatkan päästä. Pienen välimatkan siksi, että aika usein tulee ("kynnettömästä") tassusta, jos erehtyy nuuhkuetäisyydelle. Aina silloin tällöin, hetkellisen mielenhäiriön vallitessa, saattaa joku tassun huitomisen sijaan nuuhkaista takaisin. Onneksi pojilla on oma kissa Leevi, sillä etenki Leon kanssa Leevi toisinaan jopa leikkimielisesti "painii ja hammastelee". Mutta Leevi onkin nähnyt elämänsä aikana niin paljon koiria, että ihmekös tuo, vaikka itteään koiraksikin jo luulisi. Leevi ottaa elämän rennosti eli aivan päinvastoin kuin nuo omat hermoheikot tytsymme. x)

Caron mielestä vinttien kiinnostus HÄNEN kissaansa kohtaan on enemmän kuin epäilyttävää. Tämä kävi Hollolassa jälleen kerran oikein selväksi erityisesti silloin, kun Pätkiksellä oli lupa ulkoilla pihamaalla yhtäaikaa muidenkin koiruuksien kanssa. Ei päässyt kissa kovinkaan kauas valvovasta silmästä, sillä aina jossain mulkoiluetäisyyden päässä hengaili paimen, heti valmiina ajamaan turhan innokkaat ihailijat hiiteen. Ajoittainen "hilpases hiivattiin!" -henkinen ärähdys kajahti etenkin Caron mielestä alempiarvoiselle Leolle, mutta toisinaan se uskalsi komentaa myös porukan pomoa Onnia menemällä väliin ja sanomalla "MUR!". Ja Onnihan uskoi. Hupaisaa sinänsä, että toisinaan Onnin ei tarvitse kuin vilkaista Caroa tai urahtaa painokkaasti, niin tämä "pikkukoira" makaakin jo maassa korvat alistuneina päätä myöten. x) Oman lauman koskemattomuus on silti niin tärkeä juttu, että näköjään sitä uskalletaan komentaa ylempiarvoistakin, ainakin silloin tällöin erityisen rohkeuden puuskan iskettyä. 

Joten halusi Pätkis sitä taikka ei, on neidillä jatkossakin kunnia nauttia oman henkivartijansa suojeluksesta - ja ihan pyytämättä!