Eläinperäisellä tapahtumarintamalla on ollut viime aikoina hipihiljaista, kiitos meikäläisen opiskelukiireiden. Näin ollen eilinen syysretki metsään kera Nitan ja tämän emännän tuli kaikkien kannalta enemmän kuin tarpeeseen. Johan tuo reissu piti toissaviikolla tehdä, vaan eipä sitä millään ehtinyt. Eilen oltiin sitten kerralla se kolme tuntia reissussa eli otettiin nuo hukkaan menneet treffipäivät oikein korkojen kanssa takaisin. Ja koirathan tästä tykkäsivät, luonnollisesti! :)
Joko ollaan hippaa? Joko? JOKO?!
Leikkimiskuvilla ei tässä postauksessa harmi kyllä suuremmin juhlita, sillä viime viikolla löytämäni uusi metsäpaikka on kuvausolosuhteiltaan vähintäänkin haastava, aurinko kun ei pahemmin heinikossa leiki kiitos melko tiheän puuston. Näin ollen vauhdikkaiksi juoksu- ja häsläyskuviksi ajatelluista räpsyistä paljastuikin kotona loisto-otoksia metsässä viuhahtelevista kummituksista. Koirakuviksi niitä ei kyllä voinut hyvällä mielikuvituksellakaan luonnehtia, joten annetaan niiden nyt vain olla ja hävetä keskenään jossain virtuaaliroskiksen uumenissa. ;) Mutta juu, kyllä siellä metsässä vauhtia piisasi, vaikkei se ehkä näistä kuvista tällä kertaa välitykään.
Multaturpa vetoaa tyttöihin.
Ruokailua Caron tapaan.
Mitä laihempi edellä, sitä - kröhöm - naisellisesti
muodokkaampi perässä...
Carolle on taas viime aikoina maistunut enemmän multa kuin oikea ruoka, joten sieltähän ne perhanan kylkiluut taas pilkottavat, se multa kun ei ilmeisesti kovin ravinteikasta näillä seuduilla ole. Sama taitaa päteä myös keppeihin, joiden nakertamisesta ei mainittavaa apua pulleamman vartalon tavoittelussa ole.
Luurankokoira.
Onneksi viimeisen vuorokauden ajan ruoka on otukselle suorastaan hämmentävän hyvin maistunut, joten ilmeisesti paastokausi on vaihteeksi "out" eikä omistajakunnan tarvitse heitellä suunnilleen kärrynpyöriä huijatakseen koiraa syömään kuten koiran kuuluu. Ei auta kyllä muuta sanoa kuin että on tuo kyllä varsinainen vempula koiraksi toisinaan! Harvassa ovat ne saksanpaimenkoirat, joiden olen nähnyt tai edes kuullut ruoan suhteen hirmuisesti nirsoilevan, vaan onpahan noita näköjään. Tuo kun päättää, että eilisen herkkuruoka on tänään suurinta kakkaa, jota maa päällään kantaa, niin sittenhän se niin ON, sanoi, ehdotti, uhkaili tai parkui isäntäväki mitä hyvänsä.
Tähän loppuun tarjoillaan vielä useampi räpsy Nitasta, jotta saadaan tähän blogiin vähän runsaammin sitä koiramaista kauneutta eikä tarvitse pelkkiin säälittäviin luikeroihin tyytyä...
Helppo uskoa, että vauhtia on riittänyt. Kuvien värit ovat oikein miellyttävät.
VastaaPoistaHarmillista, jos ei ruoka maistu, olisipa ihan itsellä sama juttu : )
Liekö Carolla identiteettikriisi, kissoillehan tuommoinen ruuan kanssa arpominen kuuluisi olevan yleistäkin.. :D Sukulaisten ja vanhempieni koirilla on ainakin tuo syönti tupannut tuottamaan juuri sen vastakkaisen ongelman eli ruoka-annos ei kestä kupissa puoltakaan minuuttia ja lisää olisi mielellään saatava heti. Toivottavasti Caronkin syömiset korjaantuvat.
VastaaPoistaNoniin! Täytyy sanoa että velipojan ruokailun kunniaksi tehdään myös täällä välillä kärrynpyöriä ja tässä on emännästäkin kehittynyt suhteelisen "gurmee" koiranruokakokki. Viimeksi toissapvänä syötin Kinkkua haarukalla, jep, haarukalla, jotta saatiin kippo tyhjäksi. Olihan siellä niin hirveää "kammotusta" kuin rasvaista naudan jauhelihaa nappuloiden seassa (wtf?). Verraten tuohon käytetyn energian määrään, riittää tässä nirsoilussa ihmettelemistä. Mutta hauska oli taas lukea kuulumisia! =) t. Katja
VastaaPoistaMayo, kiitos! :) Ja tosiaan koirasta sais tääkin emäntä oppia ton syömisen suhteen ottaa, ei meinaan oo pienintä pelkoakaan, että kylkiluut näkyis. :D
VastaaPoista- - -
ella, meillä noi kissat syö joko hyvin tai liian hyvin, jotenka niiltä Caro ei kyllä oppiaan oo ammentanu, harmi kyllä. :D Sitä on kyllä paha sanoa onko tää väliaikainen taistelu vai loppuiän kestävä juttu, sillä varmaan jo vuoden verran ollaan tän asian kanssa mähisty pysyvästi toimivaa ratkaisua keksimättä. Noh, ei se varmasti nälkään itteään näännytä, mut saishan toi paremminki syyä, ettei tosiaan näyttäis vähän väliä nälässä pidetyltä. :p
- - -
Katja, mahtavaa vertaistukea eli me ei siis ollakaan ainoita, haha! Ja kiitti kommentista myös! Aina hauska kuulla miten se elo Kinkun kaa sujuu. :) On se velipoika sitte tässäki asiassa samanlainen, sillä on tosiaan aivan sama mitä herkkua sinne Caron kuppiin laittaa, nii ei se vaan maistu, jos toi niin päättää. Lieköhän ovat pentueen ainoat nirsot... Ja että haarukalla, ei voi olla totta! Nauroin tolle PITKÄÄN. :D Sakemannin syöttäminen haarukalla kuulostaa niin älyttömältä, että sitähän on aivan pakko kokeilla meilläki joku päivä. ;)
Meillä on onnistuttu näissä syömishommissa viime aikoina (useimmiten, ei aina) niin, että ollaan laitettu Caro tekemään muutamia käskyjä ennen ruoan antamista, lähinnä istumista ja sivulle menoa (muutamaan kertaan kumpaakin), joka on sitte saanu sen ruoan tuntumaan koiran mielestä enemmän palkkiolta kuin itsestäänselvyydeltä. Sivulle meno on ihan vasta äskettäin opetettu juttu (vaatii tosin hiomista edelleen), joten "sivulle"-käskyn kuuleminen on Caron mielestä jotenkin mielettömän jännää ja jostain kumman syystä se innostus siirtyy myös siihen syömispuoleen. Outo koira. :D Jännityksellä ootellaan kauan ton käskytyksen taika kestää, sillä on tota istutettu pennusta asti (ei oo saanu ruokaa ennen ku istuu ja oottaa nätisti), eli ei se ruoka oo aivan täys itsestäänselvyys koskaan ollu. Pitää sitte varmaan seuraavaks opettaa joku "kuole ulvoen"-käsky, ku näköjään syömisenki täytyy olla tolle yhtä pelleilyä. ;)
kyllä taas jokainen kuva vahvisti mielipidettäni saksareiden ihanuudesta! <3 awwws!!
VastaaPoistaEn pysty kiistämään, että kyllähän noi aika rutisteltavia on. :p
VastaaPoista