Vuoroin vieraissa

Vaihteeksi tarjoillaan vierailevia koiria eikä tuttuun tapaan edes Nanaa, vaan Nanan kämppistä, Nitaa. Meni nääs tuo lauantai aika tehokkaasti Nitan kanssa metsäillessä (tai noh, hakkuuaukeillessa? Se kai se osuvampi termi olisi, vaikka metsässäkin toki toisinaan hiippailtiin), vaatimattomat kolme ja puoli tuntia kun nuo reissutreffimme kestivät... Mutta mikäs oli ulkoillessa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta, oululaisittain harvinaisen tuulettomana päivänä? Allekirjoittanut meni hyppimään vielä ihan T-paidassakin (varmaan tunnin verran niin tarkenin), mitä ei kovin usein enää näin lokakuussa ole kyllä viime vuosina tapahtunut. Että ei pöllömpi keli ollenkaan.

Reissukuvien laatu vaihtelee kiusallisesti, mutta koittakaa kestää ja keskittyä enemmänkin tuohon yleisfiilikseen, siinä ei meinaan ollut lainkaan nipottamista, kun otukset monen kuukauden tauon jälkeen riehumaan keskenään pääsivät. :)

Caro ja Nita.

Hidastelijoita odottelemassa.

Nätti Nita.

Kyllähän nuo toisensa muistivat pitkästä tauosta huolimatta ja heti oli sen sortin leikkiinhaastamiselkeet nähtävillä, ettei ollut epäilystäkään etteivätkö ne edelleen keskenään pärjäisi, vaikka Nita ei aivan Nanan kaltainen peuhuhirmu olekaan. Ikä varmasti vaikuttaa myös hieman, Nita kun täyttää seuraavaksi kolme vuotta Nanan ollessa vielä Caron tavoin alle kaksivuotias, siis ehta teini ylivirittyneine häsläysvietteineen. 

Mitäs me sitte seuraavaks?

Pois alta, karvaraketit tulloo!

Kuvakulma hämää kepin kyttääjien kokoeron suhteen.

Nitalla on myöskin Nanaa heikompi kunto ja massaakin rutkasti enemmän eli vaikka se narttu onkin, on jopa Caro selvästi Nitaa pienempi ja sirompi kaikin puolin. Eihän se edesmennyt Sisummekaan Carolle aktiivisuudessaan pärjännyt, luonnostaan sellainen sisällä ihmisten kanssa viihtyvä panssarivaunu kun oli Caron muistuttaessa lähinnä Duracell-pupua, joka ei tuosta vain uuvahda. Toisaalta jos Sisu sanoi "toi on mun keppi", se sitten kanssa oli sen keppi eivätkä kaiken maailman jänekset tohtineet kyseistä lausahdusta kyseenalaistaa, vaikka olisivatkin ehtineet kepukka suussa karkuun. :> Auktoriteetti ratkaisee näissäkin hommissa fyysistä suoritusta paremmin.

Tuleeko sitä risua vai ei?

Joko se viskas sen?

NYT se viskas! Iskaritestin aika!

Perävalot vilkkuu.

Kepin heiton suhteen huomattiin se koirien kuntoero tai lähinnä kestävyys parhaiten. Kun alkulenkistä Nita oli aivan selvästi tehokkaampi ja ehti kepin kuin kepin luo poikkeuksetta ennen Caroa (tiedä sitten arasteliko Caro vähän vanhemman naisen haastamista, ei hajua. Tulevaisuus näyttää totuuden näitä arvailuja paremmin), ei tytöllä ollut loppulenkistä enää mitään saumaa voittaa juoksuskabaa ja keskittymiskyky sen kepin laskeutumispaikan huomioinnin suhteenkin laski huomattavasti. Väsy iski. Tässä vähän emännän kanssa juonittiinkin, että täytyy ottaa useammin Nitaa Caron juoksukamuksi Nanan sijaan, että otuksen kunto kasvaa. Tykkäähän se Carokin, että reuhukaveri välillä vaihtuu, vaikka Nana onkin korvaamaton painikaveri rutkasti rajumpiinkin leikkeihin.

Kas, mulipaikka! 

Leikittäiskö vesiskoottereita? 

Mutanaamiota hankkimassa. Taatusti luomua!

Koska arkiviikko oli sisältänyt useita sadepäiviä, ei lenkkeilyalueemme ollut noiden traktoriuriensa osalta erityisen kuivana pysynyt. Ja tietäähän sen mitä tapahtuu, kun sakemanni havaitsee vesi- tai kuraojan... Taas nähtiin, että pojat ne on poikia eläinmaailmassakin eli jos on mahdollista koittaa jotain tyhmää, tokihan sitä koitetaan. Ei siis varmaan tarvitse alleviivata kumpi otuksista oli mutaisempi näiden kosteikkojen ohitusten jälkeen...

"Mmmmmm, moon ihan sienessä..." "Nii määki..." 

Sienestyksen varjopuolia: hallitsemattomat naamakrampit. 

Caron tavoin myös Nita on hulluna keppeihin. Nanakin on, mutta se harvemmin tuo keppiä heittäjälle takaisin, vaan juoksee perään ja jättää sitten leikin kesken, kunnes uusi keppi lentää taas. Nita ja Caro sen sijaan sekä hakevat että tuovat kepit heittäjälle (ainakin yleensä, mutta ei nyt mennä turhiin yksityiskohtiin, kröhöm...) mikä kyllä huomattavasti helpottaa leikkimistä, vaan en kyllä lainkaan tiedä noiden tyttöjen suhteen onko kyse sattumasta vai onko Nitaa asian suhteen jotenkin koulutettu. Nanaa ei tietääkseni kummemmin ole, Caroa taasen varmuudella on.

Maistuu puulta. 

Hnnnggggh! 

Naatiskellaan välillä... 

 ...ja sitten takas hommiin.

Nita ja Caro ovat samiksia myös isompien keppien suhteen eli aivan sama onko kyseessä risu vaiko maassa vielä kiinni oleva puu, niin kyllähän sitä koitetaan mukaan ottaa tai vähintäänkin hieman harventaa. Nanan en ole nähnyt aivan näin isoihin projekteihin koskaan ryhtyvän. Yllä Nitan näkemys metsänhoidosta, sillä Carosta näitä samanlaisia on nähty monen vuoden tarpeiksi.

Nita moikkaa kiinalaisia...

...Caron noudattaessa pian esimerkkiä.

Satuttiin tallustelemaan myös Caron viikko takaperin kaivaman montun ohi ja siihenkös Nita iski heti silmänsä aloittaen oman projektinsa kaivauksilla. Caro, hölmö kun on, seisoi sitten suuressa viisaudessaan suoraan kaivinkoneen takana ja tietäähän sen, että kohta oli suut, korvat, silmät ja niskavillat sun muut täysin mullan peitossa. Ja tajusiko koira vaihtaa paikkaa? No ei tietenkään tajunnut. Siinä vaan seisoi paikallaan multaa ilman halki ravistellen, kunnes taisi aivan sattumalta pois tulilinjalta liikahtaa. On se niin viisas, että oikein sydän pakahtuu!

Kaverikuvassa.

"Suus kii tai kieles tippuu." "Ai kumpaa meistä tarkotat?"

Turvaväli! Hei TURVAVÄLI!!!

Bongaa koirat. 

Syyskuun tyttöjä. 

Eipä tuosta lauantaista kai tämän enempää kertomista ole. Väsymys oli jälleen julmettu koko sen loppulauantain - jalat olivat yhtä pottumuusia - eikä sen enempää koiran kuin emännänkään tarvinnut unta luokseen yön tullen maanitella. Sama päti varmasti myös toiseen asianosaiseen koirakkoon. Ei sitä voi tuollaista syyspäivää paremmin talteen ottaakaan kuin luonnossa porukalla koiruuksia tehden. Jos hyvin käy ja aikataulut passaa, me tempaistaan sama reissu uusiksi vielä tällä kuluvalla viikolla joko Nitan tai Nanan seurassa.

Nyt kaikille hyvät alkuviikot ja miksei loppusellaisetkin! :)