perjantai 15. maaliskuuta 2013

Näin meillä syödään

(Varoitus: luvassa jaarittelua pidemmän kaavan mukaan!)

Pitkät piuhat. Ne meillä on. Niin isännällä kuin emännälläkin. Jos ne olisivat lyhyemmät, olisi tämänkin asian hoksaaminen vaatinut ehkä hippusen vähemmän aikaa, mitä nyt vaati. Kakarasta asti enemmän ja vähemmän nirsoilleen koiran ehdittyä hippusen päälle kolmen vuoden ikään viimein hoksasimme, että hei, jos tuo tyyppi kerran syö paremmin Hollolassa muiden koirien antaessa positiivista esimerkkiä, emmekö me voisi millään ilveellä hyödyntää tätä tosiasiaa kotona korvaten nuo kaverikoirat kissoilla? Jos johonkin se teinisanonta "no DAA?!" sopii, niin hitto vie juurikin tähän. :D Sen lisäksi, että tapa innostaa koiraa syömään innokkaammin, parantaa se lauman jäsenten suhteita. Onpahan jotain, mitä voivat tehdä yhdessä. Carohan tekisi kissojen kanssa mielellään vaikka ja mitä, mutta vastapuoli ei ole niin kamalasti ideasta innoissaan...

Ollaan ruokittu koko lauma samaan aikaan nyt tovin ajan ja systeemi vaikuttaa oikein lupaavalta. Kissat saavat ruokansa ensin, Caro viimeisenä. Ainahan tämäkään ei toki toimi. Toisinaan Sinnillä ei ole nälkä, jolloin kissasta ei näy jälkeäkään ja sen ruoka jää kokonaan tarjoilematta (keittiöön ns. väkisin tuotuna se vain vilahtaa karkuun heti tilaisuuden tullen), ja välillä Carokin meinaa, että "no aivan sama, jos noille maistuu, mut mä en silti syö". Olikohan se viimeksi tämän viikon maanantai ja tiistai, kun tyyppi ei syönyt mitään ennen tiistai-iltaa, vaikka kahdesti päivässä kippoa tyhjennettäväksi tarjottiin. Aiemmin täytettyä aktivointilelua se sitten pyöritteli pitkin lattiaa namien toivossa, eikä me sitä siltä kielletty. Söipähän edes jotain. Aina välillä noita kausia tulee, mutta onneksi nykyään harvemmin kuin nuorempana nappularuokavalion kanssa.

Pätkis on ainoa, joka ei ruoasta kieltäydy. Koskaan! Se on sitä kissalajia, joka saattaa maata kiipeilypuussa unillaan tuntitolkulla lähes liikkumatta, mutta heti, jos raotan kissanruokakaapin ovea aikeenani täyttää tyhjentyneet kupit, napottaa katti kääntyessäni jo siinä jalkojen juuressa. :p Ja jos on oikein onnekas, ehtii nähdä, kuinka tyyppi kirjaimellisesti juoksee nukkumapaikaltaan keittiöön. Mutta niin, se tosiaan vaatii sitä onnea, niin ninjamainen siirtymistoimitus kyseessä on.

Tänään videokuvasin huvikseni porukkamme aamuruokailun. Tällä kertaa operaatio sujui juuri niin kuin toivottiinkin, eli näin sen kuuluisi sujua aina. :) Caro jopa hamusi ruokailun lopuksi kissojenkin eväitä, mutta se siltä on kiellettyä. Kissojen aterioiden jämät tyyppi saa syödä vain, jos kuppi on viety sen omalle ruokapaikalle eli ne jämät sille varta vasten annetaan.


"Kaipa tota kehtaa syyä..."


Hyvin maistuu joka sorkalle.


Aivan kuppien maahan laskemisesta saakka en kehdannut kuvata, sillä kyseessä on Caron syömisen kannalta kriittisin vaihe. Tuossa vaiheessa tuo päästään vajaa otus tarkkailee, miten ympäristössä toimitaan. Se tsekkaa, maistuuko ruoka kissoille eli kannattaako senkään syödä (ja tekee tätä toisinaan myös kesken ruokailun), ja mikäli huomaa ihmisen tuijottavan itteään, saattaa hyvinkin vain nuuskaista ruokaa peruuttaen sen jälkeen paikaltaan jääden johonkin lähelle makaamaan, jolloin se ruokailu on sitten siinä eikä paluuta ole. Kyllä, se on juurikin NOIN tarkkaa. Tämän vuoksi ruoka vain tarjoillaan ja sen jälkeen ollaan kuin ei ruokailijoita huomattaisikaan, kunnes koira on päässyt eväänsä kanssa vauhtiin eikä enää katseista välitä. Useimmiten kuppi syödään tyhjäksi asti, mutta toisinaan kelpaa vain puolet. Rippeiden määrästä ja sisällöstä riippuen ne joko tarjoillaan seuraavan aterian yhteydessä taikka heitetään kerralla huitsin Nevadaan.

Mutta se siitä. Näillä eväillä toivottelen teille oikein mukavaa viikonloppua! Älkääkä sitten turhia nirsoilko, sillä se on viimeinen juttu, mitä viikonloppuna saa tehdä. :p


6 kommenttia:

  1. Alku oli ku Niilolla, kupista ulos osa. Niilo jopa syö hitaammin ja miettii välillä. Voisin videoida Jalon syömistä, mutta siinä tarttee olla kamera tiukalla, koska kuppi on muuten tyhjä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Videoi vaan! Ois muutenki kiva nähä videoita niistä sun pojista. :)

      Hauskaa tossa Caron touhussa oli, että se juuston palanen, joka piti alussa hylätä lattialle, maistu oikein hyvin muun ruoan loputtua ja lisääki ois voinu syyä. x) Ja Hollolassa, koiraseurassa, syömiseen kului yleensä noin max. puolisentoista minuuttia. Kissat ei oo yhtä tehokkaita kirittäjiä. :>

      Poista
  2. Tutun näköistä syömistä, kiire ei ole minnekään ja välillä voi ihan hyvin tarkkailla ympäristöä. Huoh, joskus kadehtin niitä koiranomistajia, joiden elukat tyhjentävät kupin nanosekunnissa.

    Pakko kysyä, että oliko se Caron kupin vieressä näkyvä ämpäri Caron vesikippo? Aika miehekkään kokoinen sanko. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Tuntuu, että noin ylipäätään meillä sujuis kaikki helpommin, jos ruoka ois se ykkösjuttu maailmassa. Tai no mullehan se sitä onkin, mut se ei oikein tossa koiran kouluttamisessa jne. auta... ;)

      On se noiden yhteinen vesiastia ja siinä vieressä oleva vihreä on käytössä myös, eli on varaa, mistä valita. :D Toi ideahan lähti mun äitiltä, jonka luona vesikipon puutteessa käytettiin tommosta ämpäriä. Saatiin sieltä samanlainen mukaan eikä muuten roisku vedet tommosesta ympäriinsä kovinkaan helpolla - ja kissatki tykkää. :p

      Poista
  3. Meillä ilmeni kanssa ongelmaa ruoan kanssa tuossa antibiootin takia ja vähän jo ennen sitä. Ensin neiti alkoi jättämään kuppiin vain vähän, sitten enemmän ja lopulta söi vaan ihan pikkuisen. Sitten se lopetti syömisen kokonaan. Tarjosin samaa ruokaa uudelleen ja uudelleen, sillä meidän talossa ei nirsoilla :D Noh, opin siinä sitten kokeilun kautta, että koirahan yrittää osoittaa itselleen sopivimman ruokailutahdin. Nykyään syödään siis 21-22 aikaan illalla koko päivän annos, muuten ei neidille maistu :) Ei kelvannut herättyä, ei joskus 5-6 aikaan, vasta myöhään illalla kuppi tyhjenee ilman ongelmia. Noh, mikäs siinä, nyt on sitten ruokailu taas kunnossa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan kans menty tolla "meiän talossa ei nirsoilla" -asenteella, joskin kaikenlaisia myönnytyksiä ollaan vuosien varrella tehty, ku ei vaan jaksais katella sitä, ettei koira moneen päivään syö. Onneks ei enää oo semmosta, mitä oli joskus, eli ei ne syömättömyydet ihan älyttömyyksiin enää veny eikä tolla kylkiluutkaan näy, niiku nuorempana. Hoikka saa olla, muttei mikään hiivatin luuviulu. Kiva, että teilläki oikeni noi ongelmat. Sehän ny on ihan sama monelta se koira syö, kunhan vaan syö. :) Meillä on taasen aikaistettu ruoka-aikaa, ku tuntuu, että alkuillasta maistuu paremmin ja loppuillasta on jo liian väsy syömään.

      Poista

Kiitos, kun kommentoit! :)