tiistai 17. tammikuuta 2012

Treffeillä personal trainerin kanssa

Niin, se metsälenkki. Se oli kyllä jotenkin ainutlaatuisen viihdyttävä reissu eikä mikään heti seuraavana päivänä unohtuva tavallinen päätön haahuilu luonnossa. Alusta asti oli nimittäin syyttä suotta tosi hyvä fiilis ja luontokin niin kauniin runsasluminen, että huokailemaan laittoi. Minä pöljähän se olin mennyt aiemmin olettamaan, että kesäiset lenkkipolkumme ovat kauttaaltaan umpilumessa, vaan vielä mitä: melkeinpä paremmat poluthan siellä meni, mitä kesällä!


Lunta muuten piisasi.

Kuikelo.



Lumilinko?

Kulkuset jäätyy...


Lumi silmässä vetää vakavaksi.


Ja mikä parasta, ketään ei näkynyt missään. Ei ainuttakaan koiraa koko lenkillä. Harvinaista! Meilläpäin nuo koirakot (joita muuten riittää kiusaksi asti...) tuppaavat olemaan aika huonoja luontoseikkailijoita tai siltä ainakin tuntuu, kun eivät mokomat ole lainkaan keksineet muutamia meidän mielestämme tosi mahtavia lenkkipaikkoja. Tai jos ovat, eivät satu siltikään koskaan vastaan, varsinkaan näin talvella. Noh, parempi meille, jos muut suosivat niitä kurjia kuhisevia pyöräteitä. ;)



Kauan tää oikein jatkuu, häh?


Mitä sanoit?


Kotiin päin lähdössä.

Tuolla me sitten vaan kahdestaan tassuteltiin, leikittiin ja nautittiin kauniista tammikuun iltapäivästä, kuuden asteen pakkasessa. Otettiin välillä vähän paikallaolotreeniä, ja piilosta ja hippaakin leikittiin, kuten ollaan tehty ihan pentuajoista asti. Mikä onkaan sen hauskempaa kuin puikahtaa puun taa tai vaihtaa kulkusuuntaa edellä hajujen perässä jolkottavaa koiraa hämätäkseen, ja odottaa milloin se karvaluoti suhahtaa luo tai ohi tajuttuaan, että "ai perhana, akkahan koittaa taas livahtaa multa!" :D Siinä, missä moinen temppuilu on puhtaasti hauskaakin, on se myös Carolukselle hyvä muistutus siitä, ettei se muu lauma välttämättä perässä aina seuraakaan, vaikka niin voisi luulla. Ei saa antaa uusien hajujen sekoittaa päätä liikaa. Hienosti se poika kyllä hitaammin löntystelevää sakkia aina huomioi, ettei voi kyllä asiasta valittaa. Sen takia sen kanssa on niin mukavaa retkeilläkin. On innokkaan sosiaalista lenkkiseuraa kesät talvet, aamuin ja illoin, satoi tai paistoi. Kuka hullu sitä nyt yksinään lenkille lähtisikään taikka pelkästään kaverin kaukana siintäviä perävaloja katsomaan? Emmää vaan! Kotona löhöäisin ja joulukonvehtirasioita Sinni sylissäni torkkuen tuhoaisin, jos ei tuota koiraa olisi. ;)

PS. Kaikki kuvat eivät taas jostain syystä aukea suuressa koossa. Kiitos Blogger, mur...

2 kommenttia:

  1. Caro on ihana. Siitä jotenkin paistaa sellainen olemisen riemu :)

    VastaaPoista
  2. Et ois voinu paremmin ton olemusta sanoihin tiivistää! :)

    VastaaPoista

Kiitos, kun kommentoit! :)