Kun koira toiseen törmäsi

Alkuun sellainen vinkkaus kissaihmisille, että kissateemaista postausta raapustelen taas tämän uusimman merkinnän jälkeen, joten koittakaa jaksaa näiden pahaisten koiratarinoiden kanssa vielä hetki, vaikkei laumamme suurin heiluhäntä jaksaisikaan vähempää kiinnostaa. Se vaan, että kun nuo kissat vain nukkuvat, niin eipä niistä erityisen legendaarisia tarinoita joka viikko revitä, kuten olen pahoitellut ennenkin...

Ja sitten tämänkertaiseen aiheeseen eli niihin alkuviikon peuhutreffeihin, joista puhe jo aiemmin oli. Pokkari räpsyi siihen malliin, että kuvaa pukkaa ruutuun nyt oikein urakalla!

Treffasimme tosiaan vanhaa tuttua Nanaa, jonka kanssa olemme lukemattomat kerrat niin koirapuistoilleet kuin viilettäneet tuolla muuallakin vapaamuotoisen häsläyksen merkeissä.

Nanalla on ikää se kolmisen kuukautta enemmän kuin Carolla, joten ajatusmaailmat ovat mätsänneet ensitapaamisesta alkaen oikeastaan niin hyvin kuin voisi toivoa.

Alkuun törmäilimme kylillä aivan sattumalta, mutta eipä siinä mennyt aikaakaan, kun me taluttajat tulimme siihen tulokseen, ettei hihnassa peuhaaminen ollut tälle kaksikolle läheskään tarpeeksi ( "no kidding?" parkaisee lukijakunta tämän lauseen jälkeen :D) ja olisi etsittävä kunnon reuhkaamispaikka jostain syrjemmästä. Kyllä niinä päivinä jaksettiinkin sitten suureen ääneen kiroilla rempassa ollutta koirapuistoa...

Okei, vaikka otukset tulevatkin hyvin juttuun, on Nana toisinaan vähän kettu nuoreksi naiseksi (muutoinkin kuin ulkoiselta olemukseltaan). Se tykkää nääs harrastaa himpun verran turhan ahkerasti toisten kaulassa roikkumista. Hampaillaan. Au. Ei ole kovin herttaista se. Alkuun Caro olikin kilttinä poikana, vastaan laittamatta, jatkuvasti helisemässä Nanan roikkuessa sen kaulavilloissa, mutta nykyään poika osaa jo sanoa takaisin, jolloin meno näyttää lähinnä tältä, kun Caron mitta täyttyy:

Joku roti se täytyy akkojenkin touhuissa olla, hittolainen! Mutta niin, hyvässä hengessä tuo parivaljakko on tähän saakka paininut eikä yhtään oikeaa rähinää olla aikaiseksi saatu, vaikka meno toisinaan äityykin varsin villiksi erityisesti äänimaailmansa osalta.

Tästä saamme syyttää lähes yksinoikeudella Caroa, jolla tuntuu olevan hirveä tarve ilmaista itteään suureen ääneen sama missä tilanteessa ollaan - oltiin sitten iloisia, epävarmoja, leikkisiä taikka uhmakkaita. Aina sama juttu: ääntä piisaa ja kun se ääni harvoin on erityisen hiljainen, tietää lähitienoo taatusti missä koirakkomme koordinaatit milloinkin sijaitsevat. Erityisen kivaa tämä on myöhäisillä iltalenkeillä, kun kulman takaa pölähtää esiin milloin mikäkin pelottava mörkö (roskis, moottoripyörä, lumikasa, orava - kaikki käy, kun fiilis on oikea), jolle on aivan pakko haukahtaa vähintään kolmesti (yeah right, vähintään kymmenesti vastaa totuutta kai paremmin, syvä huokaus...) äänellä, joka hiljaisessa, jo uinuvassa lähiössä kaikuu kuin megafonin kautta Tabermannin runoja lausuisi. Äärimmäisen herkkää ja suorastaan luuytimiä koskettavaa, siis. Voimme vain elää toivossa, että mörköikä päättyy joskus, sillä jos se ei pääty, sanoo tämä täti mur. Isosti. MUR! Naapurien häirintä ei meinaan ole se harrastus, jota pitäisin yhtään minään.

Onneksi on naapurin Nana, jonka kanssa purkaa turhaa höntyilyenergiaa ja näinhän tapahtui myös tiistaina tyyppien ottaessa toisistaan mittaa luonnon helmassa. Heti kun irti päästiin, mentiin niin lujaa kuin kintut antoivat myöten ja mikäs oli mennessä, kun ei muita näkynyt mailla halmeilla.


Tiedä sitten missä tapahtui ja mitä, mutta aivan peuhaamisen alkuvaiheessa huomasin Caron vasemman silmäluomen punoittavan pahasti. Perhana! Turvonnutkin tuo silmänympärys näytti olevan, mutta avohaavoja tai pientä hankaumaa suurempia kolhuja ei onneksi havaittavissa ollut. Liekö sitten Nanan kynsi tai puun oksa silmäluomea raapaissut, sitä emme saa koskaan tietää, mutta leikit jatkuivat ja silmä näyttää nyt onneksi parantuvan aivan omia aikojaan ilman lääkärin apua. Tarkkailu toki jatkuu edelleen, mutta eiköhän tuolla silmällä vielä monet mulkaisut mulkaista.

Kun pahimmat patoutumat oli heti alkuun purettu, oli aika etsiä muita virikkeitä. Mikäs sen hauskempaa kuin kepin heittely, jos sellaisen kepin jostain sattuisi löytämään. Jostain sellainen lopulta kaivettiin ja hakuleikki sai alkaa.

Se vaan ei ollutkaan aivan niin yksinkertaista puuhaa mitä se on, jos olemme Caron kanssa kahdestaan leikkimässä. Nana on ymmärtääkseni suhteellisen vapaan kasvatuksen tulos, minkä seurauksena joka kerta, kun Caro sai kepin haettua ja uskaltautui siitä "irti"-käskyn jälkeen luopumaan, syöksyi Nana apajille varastaen saaliin itelleen.

Ja kun tytsy ei ymmärtänyt hölkäsen pölähtämää termeistä "irti" tai "ei ota", oli kepin haltuunotto melkoisen mahdotonta turhauttavasta puhumattakaan. Refleksit, mitä ne ovat? x) No joo, ehkä me leikimme tuota hakuleikkiä Caron kanssa ihan keskenämme tästä eteenpäin ja keskitymme treffeillä tuohon vapaaseen peuhaamispuoleen. Eipä se ole Carostakaan kivaa leikkiä, jos toinen varastaa vaivalla umpihangesta kaivetun saaliin samantien, kun sen leikittäjälle palauttaa. Normioloissa hakuleikit ovat Caron ehdotonta lempipuuhaa ja se jaksaisi noutaa keppiä/palloa/whatever varmasti ainakin tunnin, jos joku vaan jaksaisi sitä sille niin kauan yhtä mittaa heitellä.

Että sellainen oli se reissu tällä kertaa. Ei ehkä mennyt kaikin puolin aivan kuten etukäteen suunnitteli, mutta kotiinpäin vierelläni äärimmäisen laiskasti löntystäneestä isokorvasta saatoin päätellä, että tärkein tavoite oli kaikesta huolimatta saavutettu. ;) Loppupäivä kuluikin sitten lähinnä koiran autuasta kuorsausta kuunnellen ja se, jos mikä, oli kuin kirsikka kakun päällä.