Ragdollin kirous

Siinä missä rämäpäinen (eli aina vähintään ohimot ruvella, usein korvatkin) Sinni pystyy halutessaan loikkaamaan vaikka hattutelineen päälle liikkeen pysähtyessä tismalleen kissan laskeutumispaikkaan ja tasapainoilemaan huolettomana saunassa kiuasta suojaavalla kaiteella, on Pätkikseltä turha odottaa hyppyä edes sen keittiötason korkeudelle. "Se on ragdoll. Sen kuuluu olla hidas ja kömpelö", on monen muodostama mielipide. Totuus siinä toki piilee, muttei aivan yksinkertainen sellainen, ja aina päivinä, joina leikkelen Pätkiksen kynsiä, havahdun miettimään yhtä pientä yksityiskohtaa.

Nimittäin tassunpohjia. Harmikseni mulla ei ole näyttää teille kuvaa Pätkiksen luonnollisessa olotilassa olevista tassuista, sillä aina toisinaan kynnenleikkuun yhteydessä trimmaan jalkapohjista pitkät karvat pois, ihan tavallisilla saksilla siis. Kuvan tassut on trimmailtu alle pari viikkoa sitten. Siitäkin huolimatta tänään otetussa kuvassa totuus antaa kuulla itestään: eihän tuollaisissa tumpulatassuissa ole mitään pitoa... Jos ragdollin varvaskarvoja ei leikkaa, näyttää kissa (tai noh, ainakin Pätkis) lähinnä siltä, että se olisi käynyt varkaisilla Leningrad Cowboysin kenkäkaapissa (tietääkseni ei kuitenkaan ole): vaaleanpunaisista anturoista näkyy vain pieni pilkahdus ja varpaiden kärjessä sojottaa hillittömän näköinen...öö, karvasojokki? Sen sijaan Sinnin anturat erottuvat selvästi eivätkä ne peity turkin sisään missään tilanteessa.

Onko siis ihme, että kissa, jonka tassuissa ei ole sitten pikkupentuaikojen ollut kovinkaan kummoista pitoa, arastelee hyppäämistä ja temppuja, jotka vaativat tarkkuutta? Allekirjoittanut pitää varovaisuutta melkoisen loogisena seurauksena tuohon tärähtäneeseen tassudesingniin. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista tietää kuinka erilainen Pätkis tänä päivänä käytökseltään olisi, jos sen tassukarvat olisi trimmattu minilyhyiksi jo pentuna ja katti olisi oppinut luottamaan tassuihinsa niin kuin kissan kuuluukin, temmelsi se sitten ulkosalla taikka sisätiloissa. Kuka sitä nyt keittiötason päälle haluaisi hypätä, jos ainoa jännitysmomentti piilee siinä liukuuko piakkoin jalat sutien tason toiselta reunalta takaisin lattialle vai pysähtyykö törmättyään matkalla pää edellä leivänpaahtimeen, jota ei edes ehtinyt havaita ennen kuin oli jo aivan liian myöhäistä... :D

Vaikka sisäkissan tassuilla ei suuria suoritusvaatimuksia periaatteessa olekaan, käy kömpelöä ja varmasti osittain juuri sen vuoksi velttoilevaa Pätkistä silti hieman sääliksi. Ei siitä tule koskaan rohkeaa loikkijaa, teki tassukarvoille tässä vaiheessa mitä hyvänsä, sillä epävarmuus omista kyvyistä on niin syvälle kissan mieleen juurtunut, ettei sen käytös muutu huolimatta siitä trimmaako tassuja vai ei. Trimmaamme silti toivoen, että se auttaisi edes pikkuisen...