Sääli on sairautta, sanotaan, mutta minkäs teet, kun säälittää ja säälin kohde on kaiken lisäksi niin lutuinen? Caro-paran vatsa alkoi tosiaan reistailla tuossa vuodenvaihteeseen sijoittuneen etelän reissumme loppumetreillä, mutta koska koiruus on ollut jostain syystä jatkuvasti hippasen liian hoikassa kunnossa, emme kehdanneet sitä paastolle laittaa. Lopulta oli kuitenkin pakko, kun eivät sen enempää viili kuin mahalääkkeetkään (joita syötettiin useammin kuin laki sallii) mahtaneet mitään ja luiru senkun vaan lenkillä lensi. Valtaisan luirukasan pussiin kerääminen hangesta tai tasaiseksi lanatulta lumelta on asia, joka ei vaan voi onnistua, vaikka miten harjoittelisi, noin parin kuukauden kokemuksella uskallan näin väittää.
Ankeaksihan se parin päivän paasto mielen veti kaikilta osapuolilta. Normaalisti energiaa tursuileva koirateini alkoi muistuttaa käytökseltään lähinnä velttoa säkkituolia paitsi niinä hetkinä, kun joku erehtyi suuntamaan keittiöön. Silloin joutui kohtaamaan armoa anelevan hauvankatseen ("pliis pliis pliis mää kuolen nälkään yhyyy kuuntele mun kurnivaa mahaa ja auta mua pliis pliis...") ja se, kenellä koiria on, tietää taatusti tuon katseen tehokkuuden. ;) Mutta eipä auttanut luistaa, niin tärkeää oli vatsa kuntoon saada.
Onneksi lemmikkiään julmasti nälässä pitävän omatuntoa voi lepytellä monin tavoin ja tällä kertaa tavaksi valikoitui kirppikseltä bongaamamme pandapehmolelu. Mitä ongelmaa ei räikeä lahjonta ratkaisisi, kysyn vaan? Vaikka ruoka onkin Carolle se ykkösjuttu, leikkiminen seuraa perässä hyvänä kakkosena ja näinpä tuli pandasta iso piristys kaiken ankeuden keskelle.
Eihän se panda tietysti samalle maistunut kuin makoisat papanat tai herkkunakki, mutta olipahan edes jotain töitä hampaille ja hetkittäisiä ajatuksia, joista aivan jokainen ei koskenut ruokaa.
Toki pandasta on iloa vielä näin paaston päätyttyäkin ja ihme kyllä mokoma on edelleen, vastoin kaikkia olettamuksia, täysin ehjäkin. Samaa voidaan onneksi sanoa myös koiran sisuksista, leikit kun jatkuvat nykyään ilman kurahtelevan vatsan säestystä. Ja jos se jotakuta kiinnostaa, uudeksi ruoaksi valikoitunut Jahti&Vahti kanariisin makuisena näyttäisi olevan Caron vatsalle toimiva vaihtoehto monen surkeahkosti päättyneen ruokakokeilun jälkeen. Pois ei vaihdeta, mikäli vatsa pysyy kunnossa, sen verran tässä on luirun keräämiseen kyllästytty. :D
Ja näiden herkullisten kakkajuttujen myötä toivotankin oikein rentouttavaa viikonloppua kaikille Karvahelvetin lukijoille!
Kakkajutut on koiran omistajan arkea parhaimmillaan. Hyvä juttu, kun löytyi lopulta sopiva ruoka Caron vatsalle. :) Meillä syödään tällä hetkellä Brit Care lammas&riisiä ja takamuksen tulostus läpäisee emännän tiukan kakka-analyysin. :D
VastaaPoistaKoiran omistamisessa on se hyvä puoli, että voi puhua melkeinpä kenen tahansa puolitutun, esim. naapurin, kanssa kakkajuttuja, MIKÄLI tietää, että vastapuolellakin on koira. Välillä jälkikäteen alkaa naurattaa, ku miettii mitä tulikaan just naapurille pihalla kailotettua. ;p
VastaaPoistaBrit Care on nimenä mulle epämääräisen tuttu, mutten sen enempää siitä tiiäkään. Pitää ottaa selvää, jos Jahti&Vahti osoittautuu huonoksi pitkällä tähtäimellä. :) Se on muuten yllättävän haastavaa löytää ruoka, joka toimii täydellisesti just omalla koiralla, joten vielä ei uskalla helpotuksesta huokasta, vaikka alku onkin lupaava.
Joo ja ystävienkin kesken kuulumisten kertomiseen kuuluu olennaisesti koiran/koirien kakan laatu. Mutta niinhän (kai?) vauvojenkin vaippojen sisällöstä keskustellaan.
VastaaPoistaJoo se on ilmeisesti ihan sama onko sitä eläin- vai ihmisvauvan emo, nii kakkajutut yhdistää aina - ja "ulkopuolisia" ällöttää. :D
VastaaPoista