Kirahvi

Karvahelvetin emännällä on suunnaton ellei jopa tuskallinen ongelma, hän nimittäin rakastaa söpöjä pehmoleluja ja himoitsee niitä lisää lähes tauotta. Ongelma asiasta muodostuu siksi, ettei hän oikeasti tarvitse pehmoleluja, niitä kun on varasto jo ennestään pullollaan (ja kröhöm, äidinkin varasto...). Onneksi ongelmaan löytyi taannoin ratkaisu: koira. Koira, joka rakastaa käytännössä kaikkia leluja, joita sille annetaan. Mikäs sen parempi tekosyy uusien pehmolelujen ostoon kuin lause "ostan sen koiralle". Myös kirppisten hyllyväleissä kajahtaleva "iik, miten söpö ja maksaaki vain euron!!!" on aika pätevä ja yleisesti käytetty tekosyy sekin.

Älykkään näköiset kaverukset.

Pois se ajatuskin, että koirallamme voisi olla liikaa niitä pehmoleluja, vaikka emännän oman kokoelman raja onkin jo aikoja sitten vastaan tullut. Kaksi rottaa, orava, fasaani, tiikeri, lammas ja näätäeläin eivät todellakaan ole tarpeeksi koiran viihdyttämisessä.

"Mmmoi, mä oon Caro. Kuka sä oot?" 

"Oot muuten aika makeen olonen tyyppi!"

Joukkoon tarvitaan alati uusia tulokkaita. Kuten esimerkiksi kirahvi, joka maksoi paikallisella kirpputorilla "iik, vain euron!!!"

Jos totta puhutaan, on tässä kuviossa vielä yksi ongelma: lelujen kestävyys. Aivan liian moni pehmolelu kestää Caron käsittelyssä niinkin ehjänä, ettei leluja voi heittää hukkaan. Jos vain yksi sauma ratkeaa, on lelu pakko korjata. "Eihän noin söpöä lelua voi poiskaan heittää". 

Ja jotenkin aivan huomaamattamme on käynyt niin, että aina siivouspäivänä imuria pois siivouskaapista kaivaessa rymähtää lattialle imurin mukana suhteellisen hillitön kasa erinäisiä pehmoleluja, vain vähän saumoistaan ratkenneina. Hupsista vaan miten jälleen yksi säilytystila on joutunut vaivihkaa lelujen valtaamaksi. Koiran lelujen. Emännällä ei ole tämän asian kanssa sitten yhtään mitään tekemistä, ettäs tiedätte..!