Koirakentällä

Koiruudelle on kertynyt tämän reissumme aikana pieniä patoutumia. Uudet hajut, ei niin jokapäiväiset lenkkimaastot ja teinin viriili mieli takaavat, että menohaluja riittäisi aamusta iltaan, jos vaan joku lähtee pihalle kuskaamaan. 

Ja yölläkin nähdään mörköjä siellä missä niitä ei allekirjoittaneen mielestä todellakaan haahuile. Meinaa välillä olla tuo oma huumorintaju koetuksella, tarkoitus kun on tehdä normaali hiljainen yölenkki naapureita häiritsemättä ja yksi vaan karvat pystyssä mulkoilee ympäröiviin varjoihin päästäen silloin tällöin ei ihan niin kovin yöystävällisellä voluumilla loihdittuja "WUFFF!"-äännähdyksiä. Huokaus.

Nom, vapaus!

On tuo kyllä toisinaan kuin lobotomiasairaalasta toimenpiteen jälkeen karannut potilas. Älkääkä sanoko, ettei sellaisia sairaaloita ole, sillä tuo koira todistaa, että on niitä, pakostikin. Oikeastaan sen todistaa koko kyseisen koiran edustama rotu, mutta ei nyt mennä siihen tämän enempää...

Tässä vielä odotetaan sitä hepuliin vapauttavaa käskyä.

Ja kun koiruus sitten pääsee irti kahleista kaikkine viirauksineen, on meno tätä luokkaa:

Ampu tulloo!

Siinä oli ehkä taas kamerahenkilön polvilumpio lievässä vaarassa muljahtaa tulosuuntaansa, kun tuo vapaudestaan villiintynyt karvaraketti otti ilon irti elämästään. ;) 

Maalimies hukassa. Ei löytynyt, vaikka mitenkä nuuski.

Ja mikäs se oli koirakentällä ottaa, kun ei näkynyt ketään missään. Moottoritiellä suhaavia autojahan ei toki huomioida lainkaan. Kepit sen sijaan huomioidaan. Niin aina.

Risuilla on eroja.

Tuokin "keppi" oli kentälle saapuessamme vielä ihan oikea (ohut) puu oksineen päivineen joskin valmiiksi maasta irti nyhdetty, mutta eipä jäänyt kepistä kotiin tuliaisiksi viemisiä... Kuinka upea keppi se olikaan! Yrittäessäni pitää kenttää siistinä jäljiltämme teki muuten Caro kaikkensa, että epäonnistuisin. Aina piti se sama pois viskaamani runko sieltä muiden (mielestäni yhtä hyvien) raatojen seasta esiin kaivaa ja kentällä retuutettavaksi raahata. 

Poseerausta hammastikun kanssa. 

Olisihan mulla ollut teille aiheesta yksi pidempi ja mielestäni hauskempi videokin, vaan eipä tämä äiteen netti ollut sen julkaisukelpoisuudesta kanssani samaa mieltä, joten palaillaan asiaan sitten joskus Oulusta käsin, jos se mielestäni edelleen hassulta jutulta vaikuttaapi.

Ja jos ovat kuvat harmaata mössöä, niin samaten on kyllä koiranruokakin, koiran ittensä mielestä siis. Nimittäin tuo meidän nirso eläimemme on syönyt ensimmäistä Lahti-iltaamme lukuun ottamatta ruokansa enemmän kuin suurella riemulla, mummin tarjoilemana siis. Tänään vaihteeksi meikäläinen tarjosi koiralle tismalleen samaa aamuruokaa kuin mitä mummi on koiralle antanut. No mitäs kävi? Koira löntysti elämäänsä kyllästyneen näköisenä kupilleen, nuuskaisi ja kääntyi pois palaten takaisin nukkumaan!!! AAAAARGH mikä saamarin pullikoiva nulikka! :D Tyypillinen teini, jolla on periaatteellinen asenneongelma huoltajiaan kohtaan. Kyllä mummin tarjoilut kelpaa, sama mitä kupista löytyy, mutta autahan armias, jos ruokkijana on oma emäntä tai isäntä. "Kakkaa. En syö!" Jep jep. Myyn tuon kohta kostoksi niille varjoisan metsän möröille. Uhitelkoon niille sitten ruoka-aikaan, perhana...